Erilainen herätys

Heräsin toissa päivänä puoli yhdeltä (!) mummon soittoon. [Lapsi oli isänsä hoteissa ja veteli sekin useamman tunnin aamupäiväunet.] Pappa oli kuollut edellisenä päivänä. Ei tuntunut oikein miltään eikä tunnu vieläkään. Jotenkin surullista. Emme ole ikinä olleet kovin läheisiä isän puolen isovanhempien kanssa - tästä kertoo jo sekin, että heitä ei ole koskaan kutsuttu mummoksi ja papaksi vaan heistä on aina puhuttu etunimillä. Heidän luokseen ei lapsenakaan ollut kovin mieluista mennä: jotenkin tuntui, että leikkejä aina rajoitettiin, ja mummon ja papan mukana oli mentävä aamukirkkoon ja muihin epämieluisiin (uskonnollisiin) tapahtumiin.

Edessä olisi kuitenkin hautajaiset eikä ihan mitkään pienet sellaiset. Luultavasti siellä on nyt koko suku sitten pällistelemässä paskoja lapsenlapsia, jotka papan kuoleman kynnyksellä käyttäytyivät miten sattuu. Oletan, että meistä on myös kerrottu outoja juttuja (ellei silkkoja valheita), joten todennäköisesti emme ole pelkästään paskoja vaan myös mm. rahanahneita ja itsekkäitä. Ohhoijaa. Oletan myös, että isä ei selvin päin hautajaisiin ilmaannu, joten tiedossa on varmasti lähestulkoon spektaakkeli.

"Synnytys"

Mulla on taas pyörinyt vähän mielen päällä tuo "synnytys". [Ylipäänsä mulle on jäänyt päälle seurata kaikkea mikä vaan etäisestikään liittyy raskauksiin ja synnytyksiin - sanomattakin selvää, että seuraan Kätilöt-sarjaa ja aion nyt alkaa katsoa Erilaiset äidit-sarjaakin (menee kovolle kun samaan aikaan tuli Kosketus).] Pirautin eilen aamulla (aikaisin) spontaanit itkut, kun imetyksen jälkeen luin nukahtamislukemiseksi viimeisintä Vauva-lehteä ja Veitolan kolumnia. "Synnyttäminen itsessään oli huikea kokemus. Mikään aikaisempi elämässäni tapahtunut asia ei ole lisännyt itsevarmuuttani ja kohottanut itsetuntoani yhtä paljon." Kivat Marialle. Olispa itsekin osannut synnyttää.

Jotenkin kehitin taas pelkojakin tuosta "synnytyksen" miettimisestä. Siis että voikohan olla mahdollista, että pojalle olisi jäänyt jotain vaurioita siitä, että se oli niin pitkään kiipelissä? Sen päähän on edelleen jumitilan takia vähän hassun mallinen (olisittepa nähneet sen egyptiläis-/alienpään heti synnytyksen jälkeen).

Mä en pidä keisarinleikkauksella synnyttänyttä elukkaa välttämättä kovin hyvänä jalostusmateriaalina. En taida itsekään olla parasta A-ryhmää, jos kelataan jalostuksellista arvoa. Pirun kohdunsuu. Synnärillä lekuri sanoi mulle jo ekalla kopelointikerralla, että kohdunsuu on todella omituisen oloinen ja kireä. Se näytti miettivän jo silloin, miten edetään. Kätilö mittasi jossain vaiheessa synnytystä, että olisin ollut kahdeksan senttiä auki, mutta lääkäri suhtautui ilmeisen skeptisesti tähän kahdeksaan senttiin. (Tuon jälkeen lekuri taisi mitata enää viisi tai kuusi senttiä.) Siskolla oli samanlaista ongelmaa avautumisen kanssa, tosin sillä ei ehtinyt prosessi kestää niin kauan kuin mulla vaan leikkuuseen jouduttiin jo paljon aiemmin. Ollaan varmaan jotain huonoa synnyttäjälinjaa.

Kuriositeettina muuten vielä, että joskus synnytyksen loppupuolella sekä kätilö että lääkäri ottivat asiakseen ruveta kopeloimaan miten päin vauva on. Sehän ei sitten missään vaiheessa selvinnyt ennen sektiota, kun ultrakaan ei enää paljastanut avosuutarjontaa.
 
Vaikka vauvakuume vaivaakin edelleen pahana, niin kieltämättä sitä vähän laimentaa tuo epäonnistunut synnytyskokemus. Mietin myös, onko mun enää edes mahdollista raskautua: googlettelun tuloksena selvisi myös, että endometrioosi saattaa edistää kiinnikkeiden syntymistä. Ja tietysti se endo jo itsessään voi ehkäistä raskauden.

Äh. Sissos sentään, miksei voi vaan antaa olla? Järjen tasolla kyllä tietää, että itsensä ruoskimiset asian suhteen ovat täysin turhia ja typeriä. On vissiin vähän tylsää ja liian helppo lapsi, kun on aikaa pohtia ja googletella.

On muuten oikeesti nyt vähän tylsää. Olen taas ikävöinyt Helsinkiin tai edes jonnekin, missä on ihmisiä. Hyydyttää lähteä yksin vaunulenkille (jos sinne joskus pääsis niin että ei satais kuin saavista). Hyydyttää mennä steppaamaan tuonne autioon keskustaan ja hyydyttää kun ei näe muita kuin sukulaisia.

Totuus on tuolla netissä

Totuus kuuluu netistä: olen kuulemma ollut joskus kaunis ja hehkeä, mutta en enää sen jälkeen, kun olen saanut lapsen. Netti tietää.

Nyt kun en enää itse voi repiä peliverkkareita typeristä kommenteista, joita raskaana ollessa saa, revin ne verkkarit toisten puolesta (vaikken tiedäkään, ovatko he kyseisistä kommenteista millänsäkään). Eräs tuttava valitteli loppuraskauden unettomuutta FB:ssä - alla kauhea määrä kannustavia "sellaista se on, seuraavan kerran saat nukkua 20 vuoden päästä jos silloinkaan" -kommentteja. Mä en ihan oikeasti ymmärrä mistä tuon tyyppiset kommentit kumpuavat, siis nuo "kikkelis kokkelis, mitäs läksit, kamalaahan tämä on kaikin puolin". Kuuluvat vähän samaan sarjaan niiden järkyttävien "äiti on kaikkensa uhraava pyhimys ja kodinkone" -kiertoviestien kanssa.

Poikanen on muuten nyt keksinyt, että yli tunnin pituiset imusessiot iltaisin ja öisin ovat pop. Tätä edelsi oikein positiivisen tuntuinen unikehitys (paria pieruaamua lukuun ottamatta) ja mahtava 12 tunnin yö, jonka pisin unipätkä oli viisi tuntia. Mä en meinaa nyt osata suhtautua noihin maratoni-imuihin, kun sellaisia on viimeksi koettu ihan alkutaipaleella. Toki iltaisin on tankattu aiemminkin, mutta ei aivan yhtä yhtäjaksoisesti. Syöminen on kaiken lisäksi välillä sellaista meuhkausta, että siihen pitää melkein keskittyä tosissaan.

Puhelu

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom... Taas yksi sisäpäivä.

Olemme menossa sunnuntaina katsomaan poikasen isopappaa sairaalaan. Vastasin (taas!) vahingossa mummoni puheluun, kun en vieläkään ollut muistanut tallentaa mummon numeroa puhelimen muistiin. Mummo oli kai jotenkin pahoillaan - tai niin ymmärsin rivien välistä, vaikka suoranaista anteeksipyyntöä ei tullut vieläkään. Ei kuulu tuon sukuhaaran tapoihin.

Tuli (taas!) huono omatunto, ja päätimme sitten siskon kanssa raahata jälkikasvut sairaalaan. Eipähän ainakaan jää kaihertamaan, että tuli evättyä pappa näkemästä lapsenlapsenlapsiaan. Tietyt asiat eivät tosin vastapuolella ikinä muutu, mutta ehkä nyt hetkeksi voi koettaa unohtaa vääryydet. Isääni en kuitenkaan edelleenkään halua nähdä, ja sitä paitsi kyseinen katkokävelevä mörrimöykky varmaan jo pelottaisi ainakin toisen lapsenlapsensa siihen malliin, että hemmetin paljon parempi, jos äijästä ei näy vilaustakaan. Isähän on kuulemma ollut myös tietoinen uusimmasta lapsenlapsestaan, mutta onneksi kaljoittelut ovat estäneet yhteydenotot.

Taidan napsauttaa saunan päälle - siitäkin huolimatta, että alavatsaa juilii ja vuoto alkoi taas parin päivän tauon jälkeen. Alan kohta harkita lääkäriajan hankkimista vaikka sitten ihan sen takia, että saan mielenrauhan. Terveyskeskukseen lienee kuitenkin turha ottaa yhteyttä; arvaan, ettei ehkä kannata mennä vatsan paineluun ja kuuntelemaan, että kaikki on ok.

Ilma

Voihan ilmavaiva. Kolmas vatsavaivainen aamu putkeen; eipä olekaan vähään aikaan tarvinnut nousta sängystä hytkyttämään ja pitelemään poikasta vatsallaan polvien päällä. Mullakin on vatsa ollut jotenkin outo viime päivät, vaikka vedänkin maitohappobakteeritabuja ja Gefilus-juomaa enkä tietääkseni ole syönyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Aamukahvinkin tiputin taas pois.

On tuo poikanen vaan aika hurja, kun se jaksaa kuitenkin väläytellä hymyjä ja jokeltaa iloisesti ininän ja kiemurtelun lomassa.

Milloinkohan sitä kasvais niin vanhaksi ja viisaaksi, että oppisi menemään ajoissa nukkumaan? Viime yönä piti valvoa Ray-leffan parissa. Ja siivota merkkauskusia (4 kpl, kaikki tuoreita).

Ulkona sataa kaatamalla. Jotenkin nyt pistää turhauttamaan nämä kelit, vaikka ne toki syksyyn kuuluvatkin. Matkakuume vaivaa myös pahan kerran ja tekisi mieli käväistä vaikka vaan Ruotsin-risteilyllä tai edes kotoisassa pääkaupungissamme.

Uni

Poikanen on nukkunut koko päivän. On se toki herännyt välillä syömään - muutaman sekunnin kimeän huutoitkun saattelemana (mitä se ei ikinä yleensä harrasta). Kuumetta tai edes lämpöäkään ei päivällä tehtyjen mittausten mukaan ole. Kohta saatan kuitenkin alkaa huolestua ja mennä tökkimään sitä hereille.

Luultavasti ensi yönä valvotaan taas.

Sain jo tänään tilaamani imetysliivit Briteistä. Taidan alkaa vannoa Bravadoiden nimeen, vaikkei niissä niitä kaipaamiani kaaritukia nyt olekaan. Nyt tilattu Bliss-malli vaikuttaa erittäin lupaavalta; koko vaan meni pieleen eli nyt kun vielä saan liivit vaihdettua yhtä kuppikokoa isompiin, niin avot. Tilasin myös yhdet Anitat, jotka ovat hitusen ketunnokat, vaikka netistä saakin ihan toisenlaisen kuvan. Taidan silti pitää ne.

Kätinää

Viime yö oli levoton. Toki samaan aikaan sattuvat myös miehen yövuorot.

Olen paikallistanut yöärinät pääasiassa kakan ja joskus myös pelkän ilman likistämiseksi. Ärinät ovat selvästi vähentyneet alkuviikoista. Välillä menee öitä, ettei ärinöitä ole ollenkaan ja välillä ärinät kestävät vain hetken, kun poikanen saakin ulkoistettua ärinän aiheuttajat. Viime yönä ärinä ja ähinä alkoi aika aikaisin ja nyt ärinää on edelleen. Poikanen on levoton ja kätisee. Aamulla se tuntui myös hieman tavallista lämpimämmältä ja mittailin kuumettakin sekä kainalosta että peräpäästä. Ei ilmeisesti syytä huoleen ainakaan vielä.

Lapsonen kuitenkin heräilee vähän väliä joko kätisemään tai jopa vetämään pari kunnon itkuhenkäystä - tämän hetken kotidiagnoosini on, että olen joko vetänyt jotain, mikä aiheuttaa mojovat ilmavaivat (paprika eilisessä piirakassa?) tai sitten syynä on kunnolla jumissa oleva vatsa. Kakan määrähän tuolla on vähentynyt selvästi ja sen sijaan, että yölläkin joutuisi vaihtamaan useamman kakkavaipan, ei öisin tule välttämättä kakkaa laisinkaan. Aamullakin saattaa joutua vähän odottamaan. Aloitin mallasuutteen antamisen.

Tällä viikolla on muutenkin ollut pientä kärttyisyyttä ilmassa eikä päiväunetkaan ole maittaneet samaan malliin kuin aiemmin. Kotonahan poikanen ei pitkiä päiväunia vetele, mutta ulkoilmassa saattaa hyvinkin innostua ja vetäistä useamman tunnin. Nyt on ulkoilmauniltakin herätty aika pian. Kuolaaminen on muuten myös aika tajutonta ja nyrkkiäkin poikanen on alkanut kaluta siihen malliin, että toissa päivänä jo desinfioin tutitkin valmiuteen - en kuitenkaan ole ottanut niitä vielä käyttöön.

Edelleenkään muuten tämä meidän poikanen ei turhia itkeskele. Tällä viikolla oli puhetta miehen kanssa, että kun pieni vauva kuulemma itkee keskimäärin sen about pari tuntia päivässä, niin meillä hyvä jos se pari tuntia on täyttynyt koko elinaikana. Poikasen hermot näyttävät joskus olevan eniten koetuksella, kun se on jo rinnalla, mutta äidillä meinaa kestää saada ruokintaväline ulos vankilastaan.

Etsii uutta kotia

Viime aikoina mieli on ollut raskas lemmikin takia. Mä olen aina vastustanut lemmikkien liian herkkää kiertoon pistämistä ja paasannut sen puolesta, että kun lemmikin ottaa niin siitä sitten kantaa vastuun sen loppuelämän ja koittaa tehdä kaikkensa, jotta sen elämästä tulisi kaikin puolin hyvä. No, nyt näyttää vääjäämättömästi siltä, että mun on luovuttava yhdestä lemmikistä. Toisaalta voitaisiin ajatella, että lemmikillä nimenomaan olisi parempi jossain toisessa kodissa ja näin ollen mä nyt kannan vastuuni. Silti on syyllinen olo.

Olen myös aina paasannut niistä perheistä, joissa lapsen tultua annetaan lemmikki pois tai jopa lopetetaan se. Mä pelkään, että musta ajatellaan nyt samalla tavalla, vaikka tämä tilanne ei johdu lapsesta tippaakaan. Kyseinen lemmikki tulee lapsen kanssa hyvin - ellei parhaiten näistä kaikista - toimeen, mutta lähinnä nämä lemmikkien väliset suhteet ovat edenneet siihen pisteeseen, että mun keinoilla tilannetta ei pysty parantamaan ja se on juuri nyt niin kestämätön, että näin ei voi jatkua. Kaikenlaista aktivointia ja muuta kivaa on kyllä koetettu, tuloksetta. Tämä tilannehan on siis ollut päällä jo pari, kolme vuotta ja nyt reilun vuoden oireilut ovat vain pahentuneet päivä päivältä. Kiusaajan lienee parempi jossain ainoana lemmikkinä.

Samalla kun mietin "etsii uutta kotia" -ilmoitusta, en voi estää pettymyksen tunteita myös siitä, että lemmikkihommassa meni poskelleen vähän kaikin puolin muutenkin. Haaveena ollut kasvatusharrastus ei ikinä alkanutkaan ja nyt on selvää, että tämän perheen lemmikkimäärä on tässä. Toisen lajinenkin lemmikki oli haaveena pitkään, mutta on selvää, ettei sellaistakaan voi tämän katon alle ottaa, kun perheessä on yksi stressitapaus. Oh well, tällä mennään. Onpa näissäkin hommaa, kun ovat äärimmäisen aktiivista rotua, jonka kanssa voi puuhastella kaikenlaista. Näyttelytkin on vaan näyttelylemmikin kanssa näytelty muutamaksi vuodeksi, kun se on saavuttanut korkeimman mahdollisen tittelin, vaikkei se mikään superhyperelikko olekaan. Näin ollen näyttelyitäkin voidaan harkita korkeintaan parin vuoden päästä, kun elikon on mahdollista päästä kisaamaan veteraanina. [Sanottakoon nyt vielä, että en ole erityisen kilpailuhenkinen eikä mua kiinnosta se, että elikko kerää mahdollisimman paljon pokaaleja tai ruusukkeita tai pesee muut - lähinnä niiden näyttelyiden parasta antia on aina ollut se sosiaalinen puoli ja se, että siellä näkee muita vastaavia elukoita. Tämä meidän näyttelylemmikki on yleensä aina näyttelyissä hyvällä tuulella eikä stressaa, joten sen kanssa on ollut kiva harrastaa ja esitellä rotua kiinnostuneille.] Ehkä mä voin hankkiutua näyttelyihin duuniin ja koettaa nyt panostaa entistä enemmän yhdistystoimintaan.

Nostalgiaa

Mä olen toivoton nostalgikko, olen aina ollut. Teini-iässä muistelin kaiholla lapsuutta, nuorena aikuisena teini-iän suuria tunteita (vaikka niitä angstailuja nyt ei varsinaisesti ikävä ollutkaan), vähän aikuisempana opiskeluaikojen hullutuksia ja nyt keski-iän kynnyksellä (!) aikuisiän hauskuuksia. Kaikki entiset asunnot jäävät kaihertamaan, samoin kivat ihmiset.

Aikuisikäni pahinta nostalgiaa herättää varmasti edelleen mun "ensimmäinen oikea" työpaikkani ja työkaverini. Alussa oli hankalaa, mutta kun pääsin sisään yhteisöön ja työhön, olin ihan taivaissa. Työympäristö oli aidosti kansainvälinen ja sain joka päivä olla tekemisissä ihmisten kanssa ympäri maailmaa. Rakastin sitä työtä ja niitä ihmisiä. Noin kolmen vuoden työssäolon jälkeen tuli ensimmäinen kunnon murros ulkoistuksen muodossa ja osa porukasta häipyi kuvioista jo tuolloin. Uusia tosin tuli tilalle, ja vietin edelleen paljon vapaa-aikaa työkavereiden kera. Lopullinen niitti tuli viiden vuoden jälkeen, kun asiakas lopetti yhteistyön ja koko tiimi hajosi sekä suurin osa porukasta sai kenkää. Muistan edelleen sen tunteen, kun suljin työhuoneeni oven ja kävelin viimeistä kertaa ulos ovesta. Tuntui kuin koko maailma olisi sortunut.

Seuraavassa duunipaikassa ei sitten oikein voinutkaan puhua mistään yhteisöstä. Kun edellisessä työpaikassa oli tekemisissä hyvinkin innovatiivisten ihmisten kanssa, jotka muodostivat tiiviin yhteisön myös vapaa-ajalla, tässä joutui tekemisiin tyyppien kanssa, jotka vastustivat lähes kaikkea muutosta eikä kukaan halunnut olla yhteyksissä vapaalla. Kansainvälisyydestä ei tietoakaan. Mä ajauduin lähelle jonkinlaista loppuunpalamista, kun työkulttuuri oli niin jäyhä ja perustui lähinnä sille, että jokainen puuhasteli omassa kuutiossaan itsekseen jotain, mitä oli tehnyt viimeiset 15 vuotta. Tyypit saattoivat toisistaan tietämättä puuhastella saman asian parissa ja sitten ihmeteltiin, kun homma ei toiminut.

Haaveilen edelleen, että pääsisin vielä osaksi jotain mukavaa työporukkaa. Välillä käy myös mielessä, mitä ammattitaidolle tapahtuu tässä kotona ollessa, mutta jos muuttomme isompaan kaupunkiin toteutuu, siellä olisi yliopistossa tarjolla alan täydennyskoulutusta (enkä edes tiedä toista yliopistoa, jossa tarjottaisiin ko. koulutusta).

Julki-imetys

Ajauduin eilen pohtimaan lisää imetyspaitaongelmiani ja sitä kautta julki-imetystä. Tulin siihen lopputulokseen, että en taaskaan vaan osaa. Ei olisi ensimmäinen kerta tällaiselle kömpelykselle, että motoriset jutut vaativat pientä harjoitusta ennen kuin sujuu yhtään sinnepäinkään.

Kotona käytän imetykseen öitä lukuun ottamatta imetystyynyä. Öisin imetän makuullaan. Jos imetysväli on yhtään pidempi, tissit alkavat falskata ja maitoa heruu hyvässä lykyssä ympäriinsä ennen kuin tissi eksyy poikasen suuhun. Tajusin, että en osaisi imettää huomiota herättämättä jossain kahvilan nurkassa, vaikka muuten siellä kahvilan nurkassa voisinkin kuvitella imettäväni.

Miten hiivatissa saa yhdellä kädellä rinnan ulos sekä liivistä että paidasta ja lapsen suuhun niin ettei maitoa valu joka paikkaan? Jo pelkästään lapsen pitäminen yhdellä kädellä voi olla välillä haastavaa, jos se on tempoilevalla tuulella. Ja mihin tunkea maidosta märkä liivinsuoja imetyksen ajaksi? Viimeksi neuvolakäynnillä märkinä olivat sekä pojan että mun vaatteet ja pojalla osa maidoista pitkin naamaa. Tissi ei tullut lukuisista yrityksistä huolimatta ulos imetyspaidan raosta ja lopulta kiskaisin vaan paidan ylös. Onneksi kukaan ei ollut todistamassa mun räpellystäni imetysnurkkauksessa. Ostarilla varasin imetykseen lastenhoitohuonetta, minkä olen näin jälkeenpäin ymmärtänyt olevan hyvin väärin. Silti imetys oli vähintäänkin kiikkerää, kun käytössä ei ollut mitään apuvälineitä ja yritin toimia yksikätisesti. En parhaalla tahdollakaan osaisi hoitaa imetystä diskreetisti julkisella paikalla nyt.

Mun on varmaan alettava treenata.