Kuteet

Olen tänään nauttinut pre-pregnancy farkkujen luksuksesta. Vihdoinkin kykenen pitämään vanhoja farkkujani (niitä, jotka ostin itselleni ennen raskautta palkinnoksi kahdeksan kilon laihduttamisesta) - aiemminkin ne olisivat mahtuneet, mutta tuo sektioarven ympäristö on tuntunut niin ilkeältä, että en edes kuvitellut pistäväni housuja kiinni. Olen toki iloinen, että farkut menevät jalkaan, mutta koska maha näyttää siltä kuin olisin muutaman kuukauden raskaana, yläosia on näemmä alettava miettiä vähän tarkemmin. Kuitenkin on tosi jees pitää muita kuin äitiyshousuja.

Olimme eilen shoppausreissulla. Suuntasimme Ideaparkiin lähinnä useiden lastenhoitohuoneiden, lastentarvikeliikkeiden ja katon takia. Musta tuntuu, että jossain vaiheessa vielä rikon ei ikinä -vannomiset myös haalareista, koska kaikkien tarjousten ja haalarirekkien keskellä aloin jo tuntea orastavaa haalarihysteriaa, vaikka tällä hetkellä meillä ei ole tarvetta yksillekään haalareille. Huoh. Ehkä mäkin jo tulevana keväänä päivittelen välikausihaalariongelmaa? Onko musta tulossa pro?

Poikanen reagoi taas hulinoihin haluamalla syödä tunnin välein, mistä johtuen reissussa meni aika pitkään. Löysin itselleni talvitakin, mikä ei näin lyhyenä ja hartiattomana räystäsperäisenä persjalkana ole niin itsestäänselvyys. Olen huojentunut. En kuitenkaan löytänyt itselleni (kaarituellisia) imetysliivejä, sillä kaikissa (harvoissa) malleissa näytti olevan pitsiset tai liian ohuet kupit, kun nyt tuntuisi tärkeältä oikein kunnon tuki. Kai ne liivit on uskallettava tilata jostain, vaikka nykyisestä koosta ei ole mitään tietoa.

Toimivatko muuten nuo imetyspaidat oikeasti vai olenko vaan a) kömpelö/tumpelo tai b) mahtitissi? Sorruin jossain vaiheessa tilaamaan muka laadukkaan ja ylihintaisen imetyspaidan noiden H&M:n halpisten rinnalle, mutta ei sekään tunnu toimivan yhtään sen paremmin. En minä saa hinkkiä ulos sieltä mitenkään järkevällä tavalla vaan kätevämpää on vaan nostaa paitaa ja hoitaa homma niin.

Vielä jälkitarkastuksesta

Tiistain jälkitarkastuksessa nuori ja trendikäs lääkäri puheli, kuinka mun pitää jutella neuvolassakin synnytyksestä, jos se vaan yhtään alkaa vaivata mieltä. Ilmeisen vakavasti täällä näemmä suhtaudutaan noihin synnytystraumoihin. Jotain hyvää.

Jälkivuotoa on edelleen vähän - se jo näytti loppuvan tuossa neljän viikon tietämillä, mutta alkoi uudelleen päivän tai parin jälkeen. Nyt lekuri antoi ohjeeksi, että jos vuoto vielä näyttää runsastuvan, niin yhteyttä sitten vaan terveydenhuoltoon.

Olin kuulemma palautunut hyvin, kun painokin oli painunut takaisin alun lukemiin. Itse alan nyt olla vähän kärsimätön, sillä musta tuntuu, että näennäinen palautuminen kyllä tapahtui nopeasti mutta onkin sen jälkeen tyssännyt tyystin. Mulla on edelleen se pieni kessi, jonka luulin vielä jatkavan vetäytymistä. Kessi töröttää jotenkin hassusti tuossa arven yläpuolella ja toivon todella, että pääsen siitä eroon.

Kuten nyt tapana on, niin juteltiin jälkitarkastuksessa myös ehkäisystä. Mä olin tosiaan päättänyt joskus aiemmin, että kierukkaa vaan kehiin. Vähän samalla tavalla päätin myös, kun aloimme miehen kanssa seurustella reilu kolme vuotta sitten - tulin gyneltä ulos minipillerireseptin kanssa, kun en pystynytkään h-hetkellä sanomaan ettenkö haluaisi lasta muutaman vuoden sisällä. Tällä kertaa sanoin jo suoraan, että vauvakuume on sitä luokkaa, että pillerit on varmaan oikea ratkaisu just nyt.

Kyselin sektion jälkeisestä varoajasta uuden raskauden suhteen. Kuulemma vuosi olisi hyvä pitää väliä ennen kuin tiineytyy uudelleen. Varsinaisesti mulla ei ole kyllä aikeita saattaa itseäni uudelleen raskaaksi, mutta jännästipä vaan aihe kiinnosti... Pelottavaa. Nyt vois olla hyvä muistaa miltä tuntui olla raskaana viimeisen kolmanneksen aikana, mutta mä en oikeasti muista. Mä en pysty yhtään samaistumaan niihin kipuihin, jotka saivat mut välillä melkein toivomaan, että joku tulis ja lopettais siihen paikkaan.

Ei ikinä

• En ikinä muuta takaisin pikkukaupunkiin.
  Pikkukaupungista oli päästävä pois heti kun mahdollista. En oikeastaan pahemmin pitänyt edes täällä käymisestä ennen miehen tapaamista. Minä todella viihdyin pk-seudulla, kunnes tuli pienimuotoinen leipiintyminen töissä. Toisaalta ilman tuota leipiintymistä en olisi voinut kuvitellakaan muuttavani muualle eikä mulla välttämättä olisi tätä lasta nyt.
• En ikinä ala seurustella miehen kanssa, joka on töissä paikassa x.
  Mun mielestä kaikki, jotka nuorena amiksen jälkeen menivät töihin tähän paikkaan, olivat lähinnä juntteja ja säälittäviä reppanoita. No, nyt lapseni isä on yksi näistä junteista. En mä sitä hirveän säälittävänä pidä.
• En ikinä voi seurustella vaalean miehen kanssa.
  Olen itse melkeinpä sairaalloisen vaalea ja ajattelin, että kaikki vaaleat ihmiset ovat niin rumia, että ei niiden kanssa ainakaan seurustelemaan pysty. Sitä paitsi jos yhdistetään vaalea + vaalea, niin lapsesta ei voi tulla nättiä. Näinpä. Mulla on muuten maailman kaunein lapsi. Mitä sitten jos sen kulmakarvat eivät ikinä tule näkyviin?
• En ikinä hanki lapsia.
  Mä hoidin lapsia kesäisin ikävuosinä 14-20. Useampana kesänä hoidettavina oli kolmen lapsen kombo ja lukioikäisenä sitten kolmen lapsen ja yhden tai kahden koiran kombo. Vannoin aina noiden kesien jälkeen, etten ikinä enää hoitaisi lapsia saati sitten hankkisi niitä itse. Vaikka olin luonteva lasten kanssa ja pidin niille jöötä (eli siis niillä oli tietyt säännöt joiden mukaan elellään eikä perseillä miten sattuu) jo kakarana, niin en oikeastaan pitänyt hommasta pätkääkään. Että kun edes vessassa ei saanut käydä rauhassa.
  Aikuisiällä unohdin miten lasten kanssa toimitaan enkä osannut suhtautua niihin yhtään luontevasti. Mieluummin siis pysyttelin kaukana. Taisin jossain vaiheessa myös määritellä itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi, mutta miehettömän vanhanpiian nyt on aika helppo määritellä itsensä velaksi.
• En ikinä julkaisisi lapsiaiheisia statuspäivityksiä naamakirjassa.
  Tunsin jotain säälinsekaista halveksuntaa niitä mammoja kohtaan, jotka julkaisivat jälkikasvunsa kuvia ja päivittivät sen/niiden tekemisistä Facebookissa. Get a life! Mua kiinnostaa mitä sinä teet tai ajattelet, ei mitä sun lapses tekee! Nyt julkaisen itse mukelon kuvia ja mukeloaiheisia statuksia.
  No, toisaalta niitäkin tyyppejä on, jotka eivät juuri koskaan päivitä mitään itsestään, ainoastaan lapsista. Ja toisaalta itse kuuluin aika tiiviisti porukkaan, joka päivittää vain ja ainoastaan elukoistaan. Molemmat varmaan yhtä ärsyttäviä vähän vastaanottajasta riippuen.
• Minusta ei ikinä tule mitään kiintymysvanhemmuushörhöä enkä aio nukuttaa lasta pitkään missään perhepedissä.
  Lueskelin juuri Searsien kiintymysvanhemmuuskirjan. Makes sense. Lapsi nukkuu perhepedissä eikä mulla ole mitään aikeita siirtää sitä siitä vähään aikaan. Tässä kohti taisin pikemminkin kammota niitä tyyppejä (äitejä), jotka äityvät fanaattisiksi. Niitäkin kun tuntuu olevan. Omilla tekemisillä "on pakko" päteä ja syyllistää ohessa muita.
• Minusta ei ikinä tule mitään imetyshörhöilijää enkä aio ikinä imettää julkisella paikalla.
  Suhtauduin vielä raskausaikana imetykseen melko kevyesti. Onnistuu jos onnistuu. Ajattelin kyllä, että yritän parhaani, mutta en välttämättä tulisi pitämään koko hommasta. Pelkäsin myös vauvavuotta jo etukäteen sen takia, että olin päättänyt olla läväyttämättä tissejä tiskiin missään julkisella paikalla eli suurinpiirtein missään kodin seinien ulkopuolella. Ajattelin, että eka puoli vuotta menee sitten varmasti kokonaan kotona.
  Mulle tuli kuitenkin fiilis, että imetys hoidetaan kunnialla kotiin ja sehän saadaan onnistumaan. Pidän imetyksestä ainakin toistaiseksi. En ole vielä järin julkisilla paikoilla imettänyt, mutta aikeissa on. Ei ole aikomustakaan jäädä tänne neljän seinän sisälle. Jos lapsi kaipaa ruokaa, lapsi myös ruokitaan. Nyt on muiden vuoro tuntea olonsa epämukavaksi. :P

Sivuääni

Käytiin lekurissa, sekä minä että poikanen. Suunnittelin raskausaikana sen karmivan viimeisen kolmanneksen aikana, että haluan kierukan, koska suunnitelmissa ei todellakaan ole toista mukulaa. Otin sitten ne tarjotut minipillerit, kierukasta ei puhettakaan.

Muuten kaikki ok, paitsi että poikaselta kuului lievä sivuääni sydämestä. Saatiin lähete keskussairaalaan. En osaa vielä huolestua ihan hirmuisesti; eikös elukanpoikasillakin ole usein harmittomia sivuääniä, jotka sitten häviävät kasvun myötä? Lääkäri (joka oli muuten meikäläistä varmaan 10 vuotta nuorempi) ainakin sanoi, että nämä tutkitaan ihan rutiininomaisesti, vaikka usein ultratarkissa ei sitten huomatakaan mitään häikkää.

Tök tök

Viime päivinä on tökkinyt. Olin miehen yövuorojen jälkeen taas aika poikki, vaikka yöt eivät olleetkaan erityisen rauhattomia. Sanoin, että nyt tarvitsen taas enemmän unta joko yöllä tai päivällä. No, tähän mennessä ei ole onnistanut. Vituttaa.

Poikanen nukahtaa välillä varsin iisisti tuonne meidän sänkyyn. Näin ei kuitenkaan tapahdu aina. Nyt kun mies on pari kertaa todistanut tällaista helppoa nukahtamista, niin tästä lienee iskostunut ajatus, että ei kun vaan poikanen sänkyyn ja itse haneen. Toissa iltana miehellä oli "raskas olo" ja "varmaan flunssa tulossa" (jep, klassinen mies sairastaa -keissi). Ei se mitään, vaikka olen useampana päivänä valitellut helvetillistä päänsärkyä ja muutenkin kamalaa oloa unenpuutteesta johtuen, mutta jos miehellä on raskas olo, niin sehän ei kykene lasta hoitamaan. Ei sitten nukuttanut eikä herännyt yöllä. Aamulla herätessä oli kuulemma mahtava olo eikä flunssasta tietoakaan.

Päivällä olen kertonut, että nyt on sitten viimeistään pakko saada päiväunet. No, onpas jännästi ollut noita harrastusmenoja tai sitten esimerkiksi eilen tilaisuuden tultua mies nukahti itse, joten nukuttaminen jäi taas mulle. Kun olin saanut sen tehtyä, sain unta kupoliin ehkä vartin ennen kuin poikanen taas herätti. Mies ei kuulemma älynnyt ruveta nukuttamaan, koska enhän mä kuitenkaan osaa nukkua päiväunia.

Viime yönä tökin hereille: miehen nukuttamisvuoro syötön jälkeen. Poikanen oli siinä sitten aika pirteä, mutta mies ei kun vaan dumppaamaan poikanen mun viereen ja itse silmät kiinni ja nukkumaan. Yli tunnin seurasin kilkatusta ja heilumista, ei mitään toivoa, että lapsi olisi nukahtanut tuosta noin vaan. Pakko nousta ylös hytkyttämään. Siihen mennessä olin saanut nukuttua ehkä tunnin. Hytkytyksen tuloksena viimein nukahtaminen, mutta sittenpä iski taas uudelleen nälkä, joten ei kun tissiä suuhun ja kierros alusta. Asiasta huomautettuani minun tapani ei välttämättä ole se ainoa oikea ja koska poika monesti nukahtaa sänkyyn, niin sehän olisi voinut toimia myös nyt. No jepjep. Tässä vaiheessa vitutti jo niin paljon (ja olin jo niin hereillä), että ei enää kiinnostanut miehen tarjous nukuttaa poika toisella kierroksella.

En tajua. Ollaan selvitty jopa ihmeen vähillä ristiriidoilla eikä lapsen hoidosta tai kotitöistä ole tarvinnut paljon neuvotella, mutta nyt ei vaan homma toimi. Nythän tässä on vaan kivaa, että mun seuraava mahdollisuus nukkua on sunnuntaina, koska miehellä on tänään menoa ja huomenna on hoidettava nimiäisjärkkäilyt.

Pojalla on ollut limaa rööreissä ja se on aivastellut. Ulos on saatu pyydystettyä limamaitokökköjä, joten oletan, että lima on tulosta muutamistakin maidon kakomisista väärään kurkkuun, mutta tilannetta on seurattava.

En oo omistajan sukua vaan...

Asuntoasia on vihdoin nytkähtänyt eteenpäin. Asuntoa kävi katsomassa tasan yksi ihminen, joka myös teki tarjouksen. Hetken hieronnan jälkeen kaupat ovat nyt toteutumassa ja mikä parasta, me voimme jäädä tähän samaan asuntoon: ilmeisesti tällä viikolla meistä tulee vuokralaisia. Pysyttelemme tässä nyt vähintään vuoden ja sitten katsastetaan tilanne uudelleen.

Mieskin on nyt innostunut isommasta kaupungista. Hänellä on lisäksi koko ajan pieni pelko siitä, että työnantaja vetää seudulla toimintaa alas, joten senkin takia on parempi, että olemme vuokralaisia. Jos vähennykset toteutuvat, asuntomarkkinat hiipuvat entisestään (jo nyt samat asunnot roikkuvat listoilla vuosikausia) ja asunnosta eroon pääsemisestä voi tulla todella hankalaa. Isommassa kaupungissa voi olla työmarkkinoillakin vähän vilkkaampaa ja monipuolisempaa; minunhan on turha tältä seudulta töistä edes haaveilla. Pelottaa jo etukäteen, mitä töiden hausta aikanaan tulee, mutta ehkä en murehdi sitä ihan vielä. Sen sijaan voin lohduttautua ajatuksella siitä, että tunnelin päässä on valoa ja edessä häämöttää poispääsy pikkukaupungista.

Kaikkein mieluitenhan muuttaisin takaisin vanhaan asuinkaupunkiin, jonne ikävöin nostalgian huuruissa joka päivä. Vanha asuinkaupunki on vaan vähän turhan kaukana turvaverkosta, joten todennäköisesti yritämme aikanaan vähän lähempään isompaan kaupunkiin.

Rennompaa menoa

Olen nauttinut viime päivistä. Parin levottoman valvoskeluillan jälkeen (jaa että tämän ikäiset eivät muka pysty valvomaan paria tuntia pidempään?) poikanen löysi yhtäkkiä univaihteen ja on tehnyt uniennätyksiä. Päiväunet ovat olleet pidempiä ihan kotonakin ja yölläkin on menty 2-4 tunnin unipätkillä. Nyt kun superläjiä ei enää ole tullut öisin, ei vaippaakaan ole tarvinnut ruveta vaihtelemaan alvariinsa yöllä, joten poikanen on nukahtanutkin helpommin syönnin ja röyhtäytyksen jälkeen.

Muutenkin meillä on ollut rennompaa. Enää pitäisi oppia menemään nukkumaan silloin kuin poikanenkin, mutta useimmiten mua houkuttaa hetki omaa aikaa enemmän.

Mua on noin viikon verran ihmetyttänyt miten tuo sektiohaava (tai arpihan se jo on) voi kipuilla vieläkin. Viikko sitten yritin kanniskella poikasen turvakaukaloa ostosreissulla, mistä haava ilmiselvästi otti nokkiinsa ja on sen jälkeen vihoitellut. Pidän vieläkin äitiyshousuja ja mummomallin alkkareita.

Osaa se jotain

Koska pää on tuntunut tänään jo vähän selväjärkisemmältä ja poikanenkin vaan hymyili sekä inahteli tyytyväisenä, päätin vihdoin testata Manducan kunnolla. Pientä hienosäätöä vielä jäi, mutta sain kuin sainkin henkselit ristissä -systeemin jonkunlaiseen toimintakuntoon.

Välillä voi siis myös onnistua, jos oikein hyvä tuuri käy. Nyt meillä aletaan kantaa ja mä saan kädet (katsotaan vaan, niin seuraava postaus on aiheesta "vauva ei viihdy kantovälineessä").

Äiti ei vaan osaa

Olen aloittanut vaikka kuinka monta blogipostausta (myös vähän positiivisempia kuin tämä nyt), mutta en ole saanut yhtään valmiiksi. Ei vaan ole rahkeet riittäneet.

Viime yönä kulminoitui: klassinen "äiti itkee" -kohtaus aikaisin aamulla, isä puikkoihin useammaksi tunniksi (toi aina vaan rinnalle, kun sen aika tuli) ja myöhemmin aamupäivälenkille lapsukaisen kanssa. Teki terää, mutta pää on yhä kipeä ja sumea. Unta tarvittaisiin vieläkin lisää.

Illalla poikanen valvoi neljä tuntia putkeen (mies tietysti töissä). Mikään asento ei ollut hyvä ja ainoastaan syli ja liike kelpasi. Muutenkin koko päivän unisaldo oli aika heikko - tuntuu, että päiväunet vaan lyhenevät ja lyhenevät. Pitempi unipätkä (1½ h) tuli ainoastaan vaunuillessa. Neljän tunnin hyssyttelyn ja tissittelyn jälkeen pää oli niin kipeä, että silmiä tuskin kärsi pitää auki ja kroppa huusi hoosiannaa. Jostain pirun syystä haava alkoi taas kipuilla lenkillä eikä oikein illalla enää tykännyt liikkeestä.

Ei ihan heti uskoisi tätä riittämättömyyden tunnetta. Tuntuu, että teen kaiken väärin. Mun maidossa on taatusti jotain pojalle haitallista, en osaa nukuttaa, väsyn liian helposti ja olen ärtyisä, poika ei varmasti kehity oikein, kun en osaa auttaa sen taitojen kehittämisessä tarpeeksi ja kehittyypä pojalle vielä se vakava sairauskin. Olen alkanut myös ahdistua jäädessäni pojan kanssa kahdestaan. Entä jos se kohta aloittaa sellaisen itkun, johon en tiedä syytä enkä saa sitä loppumaan? Entä jos jotain pahaa tapahtuu, poika saa vaikka jonkun sairaskohtauksen, enkä osaa toimia? Miksi en muista mitään lastenlauluja? Puhunkohan tarpeeksi? Miten tuen sen motorista kehitystä? Mitä jos se ei taaskaan nuku? [Ja miksi sen isä jaksaa aina olla iloinen ja rauhallinen, kun taas äiti ei meinaa aina jaksaa?]

Ja jos syyllisyyden tunteet poikasesta eivät riitä, on aina myös paniikki kaikesta muustakin. Kun ei ole rytmiä, monet asiat vaan lykkääntyvät ja lykkääntyvät. Tarttis kuitenkin saada ne nimiäisetkin järjestettyä (viikon päästä lauantaina), pyykit pestyä, paikat pidettyä puhtaana ja lemmikit viihdytettyä. Ja niin, se oma aika: siinä mielessä kuherruskuukausi taitaa olla ohi, että olen alkanut kaivata edes lyhyitä pätkiä ihan itselleni. Pitäis varmaan kokeilla sitä pumppausta joku kerta - kun vaan jaksais.

Google ohjasi tänään sellaisen tiedon äärelle, että näin kuuden viikon paikkeilla eilisen kaltaiset (ilta)tyytymättömyydet ovat ihan normaaleja. Myös tämä huojensi jonkun verran mieltä. Kunpa vaan saisi vähän enemmän unta...

[Olen kyllä yrittänyt hyödyntää tukiverkkoa ja käynyt välillä pojan mummolassa niin että muutkin pääsevät välillä viihdyttämisen makuun, mutta toistaiseksi sinne on jotenkin aina eksynyt samaan aikaan sen verran jengiä, etten ole saanut otettua unta kuuppaan. Tästäkin tunnen syyllisyyttä: jos mulla kerta on tukiverkkokin, niin miten mä voin olla väsynyt? No, seuraavalla kerralla, kun tukiverkko viihdyttää, lienee pakko yrittää sitä unta. Ja joo, on pojalla iskäkin, mutta iskä käy töissä eikä aina ole saatavilla.]

Mammojen ystäväkirja

Sain Humanistimutsilta ystäväkirjan. En ole kiertojuttujen ystävä, mutta menkööt nyt tällä kertaa. Kaikkea pitää kokeilla.

Mun silmäni myös vuotavat verta noista erilaisista väreistä ja fonteista, mutta kestän tällä kertaa senkin. :P