Eka yö kahden

Tänä yönä meillä koittaa eka kahdenkeskinen yö poikasen kanssa. Olen jo valmiiksi aika naatti, joten toivoa sopii, että poikanen vetää nyt ainakin kolmen tunnin syöntiväleillä. Yöt olisivat huomattavasti helpompia, jos voisin vaan ujuttaa tissin suuhun aina kun poikanen niin haluaa ja torkkua itse samalla, mutta muutamien kakka- ja pissakatastrofien sekä vatsavaivailun jälkeen ei oikein uskalla olla vaihtamatta ainakin kerran vaippaa ja vähän pidellä poikasta pystyasennossakin syömisten jälkeen. En tiedä pitäisikö kokeilla vähän vähemmillä aktiviteeteilla, sillä poikanen kyllä nukahtaa tissille, mutta ei välttämättä heti sen jälkeen, kun sitä on reuhdottu pystyyn.

Vatsavaivoja on kyllä ollut nyt vähemmän, vaikka aloitettiin D-vitamiinitipatkin. Mulla ei ole pienintäkään aavistusta vatsavaivojen syystä (- ja voihan olla, ettei niille sen ihmeellisempää selitystä olekaan -), sillä lopetin samaan aikaan rautalääkkeet, vähensin kahvia (juon ehkä kupillisen joka toinen tai kolmas päivä) ja otettiin kokeiluun myös Cuplaton. En tiedä yhtään olenko vielä aneeminen sektion jäljiltä, kun unohtui pyytää neuvolassa hemoglobiinin mittausta, mutta koska kai rautalääkkeet aika usein aiheuttavat vatsavaivoja, niin päädyin jättämään ne pois.

Saa nähdä, onko poikasesta tulossa sylissä ja liikkeessä nukahtaja. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kunhan vankkurit pysyvät ulkona liikkeessä, poikasta nukuttaa hyvin, mutta jos liike pysähtyy, poikanen alkaa heräillä. Kotona nukahtaminen vaatii entistä enemmän hytkyttelyä tai sitten iskän syliä - nyt kun siippa on ollut isyyslomalla, olen suvereenisti antanut sen hoitaa nukuttamiset (ja mm. vaipanvaihdot). Mun on pakko myöntää, että mulla on hytkyttelyssä oppimisen paikka: ei millään meinaa kärsivällisyys riittää "pysähtyä".

Nimiäispäivä on nyt päätetty. Aika (tosi) pienet kestit tulossa. Kutsukortit pitäis askarrella, tarvikkeet on jo hankittu: vielä nyt ajatus tuntuu hauskalta, mutta koska en ole tippaakaan mikään askartelijapaskartelija, odotettavissa on hermojen kiristymistä. Ei niitä kortteja tarvitse edes läjäpäin tehtailla, mutta en ole oikein koskaan ollut erityisen hyvähermoinen näpertelyssä.

Mä en tajua, miksi mua jännittää tämä eka kahdenkeskinen yö näin paljon. Jopa sairaalassa vasta jakautuneena mulla oli varmempi olo.

Mahanpuruja ja neuvolaa

No niinpä just. Oli sitten eilen illalla just se pieni kupru, kun poika aloitti taas mahanpurusessiot. "Mähän sanoin, että pidä sitä lasta pystyasennossa!" Sessiot jatkuivat läpi yön ja joskus aamuviiden, kuuden aikaan totesin miehelle (jonka siis siihen mennessä olin antanut nukkua yhtä vaipanvaihtoa lukuun ottamatta), että ottaa pojan niin että pääsen nukkumaan edes pari tuntia. Piti herätä ajoissa soittamaan lastenvalvojalle ja sopimaan aika isyyden tunnustukseen.

Neuvolassa oli taas vanha tuttu terkkari. Saatiin kiitosta, kun ollaan edetty niin lapsentahtisesti (ei tuttia, perhepeti, runsaasti imetystä). Hieman ihmetystä aiheutti, kun terkkari kysyi, että käytiinkö me perhevalmennuksen imetystunnilla ja ihmetteli sitten vastauksen kuultuaan, että miten mä olenkin osannut käynnistää imetyksen näin hyvin itsekseni. Niin, tietoahan on toki vaikea etsiä itse ja omaksua se... Ja kun sattuu kuulumaan niihin onnekkaisiin, joilta sitä maitoa tulee (ja tulee), niin ei tämä nyt ihan rakettitieteeltäkään ole vaikuttanut (vaikka siis tokikin opettelua on ollut paljon ja tulee vielä olemaankin). [Sitä rintakumia käytin muuten kerran eikä poika ollut moksiskaan. En vaan itse jaksanut alkaa säätää sen kanssa varsinkaan öiseen aikaan, joten rintakumin käyttö jäi yhteen kertaan.]

Oli muuten puhetta terkkarin kanssa myös siitä, että synnytys ja varsinkin vähän ongelmallinen sellainen saattaa ruveta jossain vaiheessa vaivaamaan. Terkkari sanoi, että tarvittaessa pääsen juttelemaan aiheesta jonkun kanssa ja joskus hän on myös kirjoittanut lähetteitä synnärille, jotta siellä voidaan käydä tapahtuma uudelleen läpi. On kuulemma ihan yleistä, että sairaalassa aiheesta ei vielä osaa ottaa pulttia, mutta myöhemmin saattavat traumat pyrkiä pintaan. Olen kyllä ihan selvästi havainnut tämän: sairaalassa olin sellaisessa hormonipöhnässä, että vaikka halusinkin tietää, miten homma oli oikeasti mennyt, sektio sinällään ei vaivannut mieltä. Nyt olen alkanut huomata itsessäni vähän sellaista "ei edes lastaan saanut synnytettyä itse" -ajattelua. Katsotaan, miten tilanne etenee.

Seuraavana ohjelmassa on varmaankin Manduca-harjoituksia. Saattavat tulla ihan tarpeeseen, jos pikkumiehen vatsavaivat jatkuvat.

Jälkikasvu kaksi viikkoa

Vähän on jo myöhään nukkuminen alkanut hämätä. Olisi kiva päästä sängystä vähän aikaisemmin, niin voisi saada ehkä vähän enemmän aikaiseksi - vaikka olenkin vanhemmiten muuttunut aamu-uniseksi, niin kivampi tietysti olisi olla aamuvirkku, sillä monesti laiska herääminen johtaa myös laiskaan päivään. Koetan nyt kuitenkin antaa itselleni tämän nukkumisen anteeksi, sillä oletettavasti tarvitsen unta kaiken loppuraskauden ja sairaalassa valvomisen jälkeen. Lisäksi mun hemoglobiinini oli sairaalassa vain sen 90 ja neuvolassakin mitattuna vain 106, joten osa väsymyksestä saattaa olla ihan fyysistäkin.

Kiva olis myös jo päästä liikkumaan paremmin. Toki liikun ketterämmin kuin loppuraskauden aikana, mutta siitä huolimatta kävely on vielä vaappuvaa ja hidasta. Lähtöpainoon on matkaa ehkä kolme kiloa.

Pojalla on ollut pari mahanpuruvuorokautta ja selvästi jonkun sortin ilmavaivoja välillä. Vieläkään se ei kuitenkaan itkeskele mitenkään järisyttävästi vaan tukalan olon yllättäessä kuullaan lähinnä ähinää ja märinää. Olen jo kuitenkin hysteerisenä tutkinut nettiä ja diagnosoinut mielessäni kaiken maailman refluksit ja cp-vammat. Nukahtaminen tuntuu myös vaikeutuvan asteittain koko ajan: poju ei enää aina nukahdakaan niille sijoilleen vaan saattaa vaatia sylittelyä ennen uneen pääsyä.

Jotenkin ollaan eletty ihan omassa kuplassa tämä alkuaika. Odotin enemmän kupruja miehenkin kanssa, mutta se vaikuttaa päässeen isämoodiin ihan välittömästi. Muutamana yönä mua on vähän käynyt ketuttamaan tuo miehille niin tyypillinen sikeästi nukkumisen taito: siinä missä mä herään jo pojan maiskutukseen, mies on ihan tiedoton, vaikka poika saattaisi muutamaan otteeseen vähän itkeskelläkin. Vähän jo hirvittää, kun viikon päästä jään yksin kotiin - tosin tiedossa on pehmeä lasku, sillä miehen työt alkavat neljällä yövuorolla, joiden jälkeen koittaa taas pidemmät vapaat.

Äiti on vähän väsy

Tänään on ehkä eka päivä, jolloin "äiti on vähän väsy". Toissa yönä sain nukuttua pikkumiekkosen kanssa todella mainiosti ja tuntui, että olin elämäni kunnossa, mutta viime yö oli taas aika levoton. Jos miekkonen nukkui, niin sitten en enää itse saanut unta, mikä on aika ihme, kun olen tässä kuitenkin aika sujuvasti imetellyt myös unissani.

Olin tietysti kaavaillut, että tänään voitaisiin mennä ekaa kertaa vaunuilemaan, mutta tässä vaiheessa täytynee myöntää tappio. Ei vaan pysty eikä jaksa. En tiedä mikä nyt on homman nimi, mutta tyyppi ei tunnu viihtyvän yhtään omissa oloissaan. Nukahtaa rinnalle, mutta kun laskee alas, iskee taas maiskutus ja levottomuus (ja olen tietysti päättänyt, että meillä ei ainakaan vielä oteta mitään huvitutteja käyttöön). Mun perse on siis taas liimattu sohvalle.

Sen verran taidan jo tietää, että ei meistä ole mihinkään kerhoihin, koska se vaatisi sitä, että mä hilaan luuni sängystä aamuyöstä ja sitä en aio tehdä vaikka mikä olisi. Vaikka univelkaa olisi miten paljon tahansa, mä en saa unta yhdeksän aikaan illalla. Näin ollen me mennään sänkyyn joskus yhdentoista, kahdentoista maissa ja noustaan sieltä myös yhdentoista aikaan aamupäivällä. Yöhön mahtuu kuitenkin ainakin kolme tai neljä syöttökertaa (tämä syö vielä aika pitkiä pätkiä) plus vaipanvaihdot ja röyhtäyttämiset (tyypillä on viime päivinä jäänyt selvästi ilma kiertämään). Ja aamupäivällä tyyppi nukkuu vähän pidemmän jakson, joten mä yritän käyttää sen hyödykseni. Olen myös tuskaisen hidas ulos lähtijä ja kun siihen yhtälöön lisätään vielä vähän syöttöjä ja muita hoitojuttuja, niin ei tarvitse odotella, että oltaisiin ulkona parin tunnin kuluttua mun heräämisestäni. Meitä ei siis missään kello ysin kerhoissa tulla näkemään ihan tämänkään takia. [Voi tietysti olla, että kun tämä alkuhärdelli tästä vähän laantuu, niin mäkin alan päästä aiemmin ylös sängystä, mutta nyt mennään näin.]

Pikkumiekkonen oli eilen neuvolan punnituksen mukaan saavuttanut jo syntymäpainonsa ja lisännytkin sitä 200 grammalla. Ei paha. Ehdin jo tietysti stressata tuota painoa, kun välillä tuntuu, että tyyppi olisi tissillä jatkuvasti. Yksi yö ja päivä meillä menikin kokonaan imettäessä - ilmeisesti oli kyse jostain maidon lisätilauksesta, vaikka jotenkin en osannut odottaa moista ihan vielä tässä vaiheessa. 

Toinen tissi on vieläkin auki, ja päätin tehdä myönnytyksen ja yrittää vähän aikaa rintakumilla. Luultavasti pikkutyyppi tulee hylkimään sitä, mutta onpahan ainakin yritetty.

Kevyt yhteenveto

Mistähän aloittaisi? On tämä ollut kokemus. Voin kyllä myöntää, että kaikki ne latteudet oman lapsen ihanuudesta pitävät täysin paikkansa. Ei tuota olentoa voi olla kuin ihastelematta jatkuvasti. Myös raskaudenaikaiset vaivat ovat unohtuneet melko tehokkaasti, vaikka nyt kehissä ovat ehkä vähän erilaiset vaivat.

Synnytys ja sektio eivät olleet miellyttäviä kokemuksia. Otin varmaan kaikki mahdolliset kipulääkkeet - epiduraalipuudutus on ihana asia! Sitä ennen täristin ihan holtittomasti supistuskivuissa, mutta epiduraali teki olon edes jotakuinkin siedettäväksi. En tuntenut yhdenkään pistoksen laittoa ja etukäteen pelkäämäni epiduraalin laittokin oli ihan kakunpala, sama juttu kanyylin kanssa.

Sektion sen sijaan voi sanoa olleen elämäni karmein kokemus. Kaikki ne ihmiset ympärillä, jokainen selittämässä ja vaatimassa jotain, holtiton tärinä, ällöttävä halvauksen ja avuttomuuden tunne, lääkärin selostus ja hoitajat tunkemassa lärvejään kiinni omaan lärviin ja selittämässä tilannetta parhain päin. Onneksi vauva itki korkealta ja kovaa ja sen näkeminen helpotti - kunnes sitten alkoi se ihmeellinen värkkäys ja lääkärin selitys verenvuodosta, joka ei ole hallinnassa. Sitten hoitaja selittää, että kaikki on hyvin ja jos vaikka nukkumaan, kun alkaa näemmä tunto palata.

Sitten taas heräämössä lärvejä oman lärvin päällä, tenttausta ja täydellinen sekavuus herätessä. Yökkäilyä. Osastolle kaiken maailman letkuissa (useita tippoja, epiduraalikipupumppu ja katetri) ja taas ihmisiä selittämässä asioita. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ihanko mun oletettiin olevan niin kartalla, että tajuan ja varsinkin muistan jälkeenpäin ne asiat, joita mulle rampattiin kertomassa. Koko päivä on enemmän tai vähemmän sumua, vaikka isovanhemmatkin kävivät vieraisilla illalla.

Sektion jälkeisissä kivuissa kävi kyllä mielessä, että tästä en enää selviä. Taju meinasi lähteä ekalla pystyynnousukerralla ja kivut olivat lähes sietämättömät sen jälkeen, kun kipupumppu otettiin pois käytöstä sektiota seuraavana päivänä. Vielä kotiinlähtöpäivää edeltävänä yönä ajattelin, että ei tästä tule mitään, en tule toimeen tämän kivun kanssa. Sitten yhtäkkiä kotiinlähtöpäivän aamuna pystyinkin kävelemään ensimmäistä kertaa yhtään paremmin ja nyt kotona olo on ollut siedettävä. Silti jos kipulääkkeitä ei ota ajallaan, haavakipu meinaa yltyä inhottavaksi. Mutta tämän kivun kanssa sentään pärjää ja pääsen nyt jopa ylös sängystä. Vauvan kanssa sairaalassa, kun jokainen liike oli tuskaa, oli ajoittain yöllä hankalaa. Olis varmaan ollut helpompaa, jos osais herkemmin pyytää apua.

Lopullinen tuomiohan synnytyksestä siis oli, että vauva oli avosuutarjonnassa (todettu sektion yhteydessä) eikä mahtunut ulos. Mun kohdunsuuni oli kuulemma myös outo eikä se kaikesta ronkkimisesta ja supistelusta huolimatta lähtenyt avautumaan kunnolla. Sitten kun oksitosiinilla vahvistetut supistukset alkoivat vaikuttaa vauvaan, oli pakko turvautua sektioon. Vauva oli ehtinyt niin syvälle lantioon, että sektiossa sitä jouduttiin kaivamaan ulos, mikä taas aiheutti repeämisiä. Repeämisten yhteen kurominen vaikeutui endometrioosin takia, jolloin mun kokoon kursiminen hieman pitkittyi ja mut katsottiin viisaimmaksi pistää uneen. Mulla ei ollut aiempaa tietoa endometrioosista, mutta nyt diagnoosin saamisen jälkeen se selittää monta asiaa - kuukautisethan mulla on aina olleet kivuliaat, runsaat ja pitkät. Nyt pitää enää ihmetellä, miten tiineydyin niin helposti.

Poika on nyt nukkunut pari tuntia levollisesti oltuaan koko yön ja päivän levoton ja tissiriippuvainen. Tätä ennen kaveri on ollut itse rauhallisuus ja olen kuvitellut imetyksenkin sujuvan. Eritteiden määräkin on tänään kohonnut ihan omiin sfääreihinsä - milloin falskaa vaippa ja milloin tissit. Pesukone laulaa. Täytyy nyt katsoa, miten homma etenee. Aiheesta ehkä enemmän tuonnempana.

Vihdoinkin!

Pikaiset kuulumiset luurilla. Kuten ehkä arvata saattaa, täällä on jakauduttu. Synnytys käynnistyi vesien menolla klo 4 lauantaiaamuna ja kun lapsivesi oli hitusen kellertävää sekä äiti kipuinen lähdettiin aika pian synnärille. Noin vuorokauden likistelyn ja oksitosiinitiputuksen jälkeen todettiin, että ei se tule ulos alakautta ja sitten päädyttiin sektiojonoon. Sektion jälkeen lääkäri toteamaan, että tää vuoto ei oo nyt hallinnassa, joten potilas uneen ja toinen lääkäri paikalle.

Terve ja terhakka poika, 3630 g ja 50 cm, syntyi kuitenkin 29.7. klo 6.58. Poika voi mainiosti ja äiti koettaa toipua. ;) Mutta hitto, on se ihmeellinen otus!

Panadol

Pitkällisten pohdintojen jälkeen sain soitettua synnärille ja kysyttyä osastoyöpymisestä, mutta vastaanotto oli sitä luokkaa, että jään mieluummin kotiin nauttimaan mansikoista - vaikka sitten ei nukuttaisikaan. Viimeksi synnärillä sain lekurin puheista sellaisen mielikuvan, että voisivat osastolla oikeasti helpottaa mun oloani. Nytpä kuulosti kuvio ihan erilaiselta.

"Kuka sulle on sanonut, että voit tänne tulla?"
 

"No, tule sitten, jos olo on ihan sietämätön, mutta ei me voida oikein muuta tehdä kuin antaa Panadolia ja ehkä jotain kevyttä rauhoittavaa. Varaudu siihen, että joudut myös odottamaan, me ei sitten voida sua heti ottaa sisälle."

Ok, ymmärrän jos on kiire, mutta taidan kuitenkin nauttia ne Panadolit ihan kotona, saattaa olla ehkä mukavampaa.

Vika äitiysneuvolakäynti

Neuvolassa oli taas uusi täti, kun oma täti oli lomalla. Tämä oli lueskellut tietojani etukäteen, pisteet siitä. Ilman että ehdin edes paasaamaan aiheesta, täti valitteli jo heti ensimetreillä, että hänen kätensä ovat käynnistyksen suhteen sidotut eli hän ei voi tehdä muuta kuin kehottaa yliaikakontrolliin, joka on tällä seudulla tiettyyn aikaan kaikille yliaikaisille. Näin ollen meidän kontrolli on tasan viikon päästä. Mukaan kannattaa kuulemma ottaa sairaalakassi, sillä saattavat tehdä päätöksen käynnistämisestä saman tien. 

Olisin erittäin tyytyväinen, mikäli päättäisivät sitten kontrollissa käynnistää hetimmiten, ja jos/KUN sinne asti mennään, aion tehdä kaikkeni, että näin tapahtuukin. Käynnistämisessäkin on vaan kuulemma se varaus, että jos paikat eivät ole vieläkään kypsyneet tarpeeksi, niin eivät lähde edes yrittämään vaan passittavat kotiin.

Täti myös piti palopuheen osastolle menemisestä ja kehotti menemään sinne nyt aika herkästikin lepäilemään, sillä luonnollisesti jos olen väsynyt, en ehkä yksinkertaisesti jaksa enää synnyttää. Osastohommeli on vakavassa harkinnassa, mutta mua ei edelleenkään nappaa ajatus siitä sairaalaympäristöstä. Olen kuitenkin yrittänyt päättää, että jos olo ei yhtään kohene enkä seuraavanakaan yönä juuri nuku, niin huomenna on varmasti pakko mennä.

Tällä hetkellä kävely ei meinaa onnistua sitäkään vähää mitä ennen. Halusin käydä neuvolan jälkeen "jossain", kun ei turhan paljon tule ulkona liikuttua ja käytiinkin peräti ruokakaupassa (mikä oli sekin hankalaa). Sen jälkeen päätettiin käydä grillaamassa mökillä, mikä taisi olla virheliike. Ilmeisesti yhdistelmä auto+hiekkatie on jotenkin tosi kökkö, sillä se aiheutti taas ihan järkyttävät krampit. Mökillä en enää pystynyt kunnolla kävelemään ja kun sieltä kuitenkin piti tulla poiskin, niin nyt on aika huono happi. Kävely sattuu ihan saakelisti alavatsaan ja toosaan sekä nyt myös alaselkään. En meinaa saada jalkoja tottelemaan ja liikeradat ovat ihan minimaaliset. Kuka tahansa rollaattorimummo vetää muhun verrattuna poimunopeudella.

Selkä

Olenkin ihmetellyt, miten selkä on ollut niin hyvässä kunnossa koko raskauden (toimistoduunissa kun on selkä jumittunut pari kertaa ihan huolella), mutta nyt taisi sitten pamahtaa sekin. Jotain iskiastyyppistä särkyä aamuyön tunneista lähtien, ei pysty nukkumaan. En edes haaveile, että olisi kyse jostain synnytystä ennakoivasta selkäsärystä.

Paineet ovat varmaan taas kohdillaan neuvolassa.

Elämä moukaroi

Ei taida taas olla vaikeaa vähän itkeskellä huomenna neuvolassa. Takana se tavallinen: hurjaa möyrintää, kipua, pingottunut ja kivikova vatsa, torkahtaa, supistaa, alapäähän pistää (ns. sukkapuikkokipua?), pakko nousta ylös ja stepata edestakaisin, torkahtaa, supistaa, sukkapuikkoa, pakko nousta ylös, torkahtaa, supistaa... En varmaan puolta tuntia saanut viime yönä yhtäjaksoista unta, päätä särkee, sekava olo.

On vähän sellainen fiilis, että elämä vittuilee. Kaikkein pahimpia ovat aamuyön tai aikaisen aamun tunnit, kun taas kirkastuu, että kivasti mennään joillain seitsemän minuutin supisteluväleillä, mutta kyllä nämä tästä taas laantuvat. Ja niinhän siinä aina käy.

[Synnärin lekuri muuten taannoisella käynnillä opasti supistuksista, että ne ovat varmaan olleet mulla sellaisia, että kun pari kertaa hengähtää, niin ne ovat siinä, mutta synnytyssupistukset ovat sitten vähän eri luokkaa. Olin siinä vaiheessa vähän pihalla, joten reagointi jäi vaisuksi, mutta kyllä nämä supistukset ihan kestävät sen pari minuuttia eikä pari henkäisyä tee niille yhtään mitään vaan välillä joutuu jopa ulisemaan. Uskon silti, että eivät nämä vielä mitään synnytyssupistuksia ole, mutta ihan tarpeeksi kivuliaita kuitenkin.]

Mulle alkaa olla aika selvää, että ei tämä täältä ilman mitään avustusta itsekseen lähde ulos tulemaan. Jos en huomenna saa jotain yliaikakontrolli- tai käynnistysaikaa, niin alan harkita itseni kahlehtimista synnytysvastaanoton oveen. (Ja näiden ajatusten jälkeen pitää ruoskia itseään, koska käynnistys on paha, paha, paha asia.)