Odottavan aika

Se siitä, että tuttujen kysely lapsen tulosta ei ärsyttäisi. Nyt ei varmaan ole sellaista lausahdusta keksittykään, joka ei ärsyttäisi. Joo, ihan varmasti joku kolmesta ässästä on tehonnut serkunkumminkaimalla ja sen jälkeen on lähdetty muutaman tunnin kuluttua synnyttämään. Joku on varmasti juonut lasin vettä ja lähtenyt senkin jälkeen synnyttämään - en silti usko, että vedenjuonti laukaisee synnytyksen. [Seksin on kai todettu olevan ainoa noista ässäkikoista, joka saattaa vaikuttaa oksitosiinin (orgasmi) ja prostaglandiinin (sperma) ansiosta.] Tosin onpa noita kikkoja silti kokeiltu, ei niissä niin paljon menetä.

Sen lisäksi, että jokainen tuntuu tietävän vissisti, miten synnytys käynnistetään kotona, ehkä eniten ärsytystä aiheuttavat jälleen ne perinteiset latteudet. "Ei taida olla yksikään vauva sinne masuun jäänyt, hahahah." No shit, Sherlock. Top kolmoseen päässee myös "odottavan aika on pitkä" -sarja - ei, mä en nyt just osaa enkä pysty haaveilemaan siitä, että saan nähdä jonkun mussukan/kullan/murun, mä vaan haluan tän helvetillisen olotilan loppuvan! (Täytyy tosin myöntää, että ennen kuin sain omakohtaista kokemusta, en edes tajunnut kunnolla, miksi äidit loppuvaiheessa toivovat niin paljon synnytystä - taisin minäkin naiivisti kuvitella sen vaan johtuvan siitä, että tahtoo kiihkeästi jo tavata jälkikasvunsa. Tosin taitaa jokainen näistä "odottavan aika on pitkä" -kommentoijista olla itsekin äiti, joten lapsettomuuskaan ei aina selitä latteuksia.)

Mieskin on ihan tulisilla hiilillä, mutta silläkin näyttää välillä toivo hiipuvan. Jokin aika sitten se totesi, ettei lähde enää harrastamaan puolen tunnin matkan päähän vaan päivystää kotona, mutta kyllä tämä aika käy pitkäksi sillekin. Just todettiin, että menkööt tänäänkin harrastamaan - tuskinpa tästä niin äkkilähtöä tulisi muutenkaan.

Yöllä taas supisteli ja satunnaisesti koko ajan nyt päivälläkin. Täytynee lähteä vaappumaan asioille keskustaan, vaikka eipä siitä ennenkään ole apua ollut. Keskustareissun jälkeen voisi taas lueskella niitä "38+5"- ja "muutaman tunnin supisteli" -synnytyskertomuksia. Ja onneksi tänään on Sydänääniä-ilta.

Tylsää

On niin tylsää, että järki lähtee. Tänään ei jaksa olla edes raivoisan vittuuntunut, vaikka eilen olikin vittuperkele- ja kadepäivä. Piti kaivaa netistä synnytyskertomuksia ja niitä saakelin masukuvia. Piti lueskella, kuinka muilla ei ole ollut mitään raskausvaivoja ja synnyttämään ollaan lähdetty ekoista 10 minuutin välein tulevista supistuksista pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Piti katsoa kuinka muilla on sievät timmit tissit jopa raskauden loppumetreillä (itsellähän on hinkit turvonneet koko raskausajan ja ne ovat nyt saavuttaneet semmoisen ihanan emäntämäisen - hyi hitto - ulkomuodon tuossa vatsan päällä) ja yläkäyrillä menevä pikkukumpu, jonka kanssa on kiva harrastaa urheilua ja käydä vähän shoppailemassa ihan viimeiseen asti ("Raskaus ei ole sairaus!").

Eilen myös pelkäsin, että en tule pitämään koko lapsesta, koska se on tehnyt mun elämästä niin pirullista. Mä en olisi koskaan halunnut lasta ilman miestä. En ole koskaan tahtonut olla raskaana tai imettää. Suurinpiirtein kaikki mun kauhukuvani raskaudesta ovat käyneet toteen ja tämä on ollut juuri niin kamalaa kuin olen aina kuvitellutkin. Mietin, että mun lähtökohtani äitiydelle ovat varmaan sitä luokkaa, että musta tulee väistämättä aivan paska mutsi.

Tänään mietin lähinnä sitä, kuinka tässäkin hommassa voi näemmä epäonnistua, kun ei vaan saa ulostettua yhtä lasta sisuksistaan.

Paine alakerrassa alkaa olla aika hurja. Ei tee mieli kävellä. Pissaaminen sattuu enkä saa rakkoa tiristettyä tyhjäksi.

Iltapäiväjalka

Näkisittepä iltajalan. 

Talouden toinen tyyppi joutuu nyt iltaisin hierontahommiin - tosin tilanne palaa aika pian siihen mistä lähtikin, sillä tämä turvotus saa alkunsa siitä, että vatsa painaa nivusiin. Nyt muutamina öinä olen onnistunut nukkumaan vähän matalammilla tyynyillä, joten onneksi turvotus on helpottanut hetkeksi. Silti monesti herään myös aamuisin jalat aivan tönkköinä ylös nivusiin asti.

LA

Ei mitään uutta. Supistelua jatkuu nyt kolmatta päivää putkeen, mutta supistelut ovat edelleen satunnaisia. Alkaa taas ketutus lisääntyä. Miehellä alkoi kesälomakin pari päivää sitten ja olis ollut mahtavaa, jos osan kesälomasta olis voinut hyödyntää näihin vauvatouhuihin, mutta eipä aina toiveet toteudu.

Meillä ei muuten vieläkään ole se sänky kasattuna, mutta eipä näytä olevan mikään kiirekään.

"Ulkona kesäyö"

Tehtiin eilen ex tempore -retki mökille. Teki terää mielenterveydelle, ja illalla sitten alkoivat taas supistelutkin tauon jälkeen. Olin jo toiveikas ja aloitin yöllä kellottelun, mutta nukahtelin ja aamukympiltä totesin, että ei tainnut taas tulla lasta eikä paskaakaan. Nytkin koko ajan supistelee, mutta voin hyvin puuhailla samalla enkä oikeastaan jaksa enää edes tuijottaa kelloa. Kaipa nämä tästä voimistuvat, kun h-hetki lähestyy.

Sinänsä mielenkiintoinen tämä lasketun ajan läheisyys, että ihmiset todella ottavat paljon yhteyttä ja kyselevät "jokojoko". Monet kokevat jatkuvan kyselyn ärsyttävänä, mutta mua ei - ihme kyllä - ole vielä nyppinyt. Aika mataa ja päivät ovat pelkkää odottelua, joten olen ihan mielissäni, jos voin kommunikoida ihmisten kanssa, vaikka sitten joutuisinkin hokemaan, että ei, ei se nyt vaan tunnu tulevan pihalle.

Tätä voisi vetää repeatilla:

Huvittava lyllertäjä

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset hymyilevät, kun näkevät toisen raahaamassa painavia matkatavaroita. Nyt en voi ymmärtää, miksi ihmiset hymyilevät, kun näkevät juuri ja juuri eteenpäin pääsevän muumin, joka irvistelee ja ähkii mennessään. Että mikä naurattaa?! Tekis mieli näyttää keskaria.

Täytyy sanoa, että eteneminen on jo kohtuullisen hankalaa. Edelleenkään autoon ei meinaa päästä eikä sieltä pois. Tarpeeksi kun kumartaa, tulee oksennusrefleksi. Jalat eivät turvotukselta meinaa liikkua ja ne sitä paitsi näyttävät aika rivoilta - saan reidet juuri ja juuri ahdettua äitiysfarkkuihin, mutta ne hinkkaavat toisiaan vasten ja ovat ihan järkyttävän paisuneet. Jalkaan mahtuvat enää yhdet kengät: varvastossut.

Oli ihan siistiä käydä lyllertämässä ulkomaailmassa, mutta aivan helvetin vaikeaa se on.

Nollatila

Ei ne hyvät yöt kestä. Nyt en tosin enää näe mitään järkeä osastollekaan menemisessä - mitä yksi ehkä hyvä yö hyödyttäisi, jos sen jälkeen tulee taas 10 huonoa ennen synnytystä?

Vaikka yö ei ollut paras mahdollinen, säännölliset supistukset ovat näemmä loppuneet. Kuinka kätevää. Nyt supistaa sen kerran, kun pitää lähteä jaloittelemaan/vessaan/vaihtaa asentoa ja se on siinä. Muutaman kerran saattaa supistella niin, että unet katkeaa, mutta muuten tuntuu, että ollaan edetty täydelliseen nollatilaan.

Mielessä on alkanut välkkyä sektio - ei tämä täältä näytä vapaaehtoisesti ulostuvan. Tosin tätä vauhtia muksukin ehtii turvota viisikiloiseksi ennen kuin sitä ruvetaan edes hätistämään ulos, joten siinä vaiheessa ei kyllä enää houkuta yrittää tuota alakautta likistystäkään. Ottaa kupoliin.

Huomenna pitää lähteä ulkoilemaan, sillä tänne tulee aamupäivällä joku asunnonkatsoja. Ottaa sekin kupoliin, sillä ainoa hyvän unen jakso mulla näyttää ajoittuvan aamun ja puolenpäivän väliseen aikaan.

Siellä on ja pysyy

Parempi päivä, koska takana parempi yö. Ässäkikkakin kokeiltu, mutta tuloksena ei ollut sitten edes kunnon supistuksia. Tietenkään. Luultavasti hyvää yötä edesauttoivat hieronta ja särkylääkkeet. Saisi nyt seuraavakin yö olla vähintään samanlainen, niin voisin palata edes vähän ihmisten maailmaan täältä haudan takaa. Liikkumista hankaloittavat silti edelleen kannatinkivut ja tämä messevä turvotus.

Sain siivoiltua kylppäriä ja keittiötä, mikä ihmeesti myös kohotti mielialaa. Mielialaa alkoi tosin juuri nakertaa vilkaisu keskustelupalstalle ryhmään, johon on kokoontunut samoihin aikoihin jakautuvia - siellä on taas jakauduttu lisää. Jakautukaa vaan, perkeleet, minäpä en! Teen aivan saatanan kätsästi ja synnytän tämän kakaran 15-vuotissyntymäpäivilleen...

Ronkittu

Eilisestä tulikin sitten vähän erilainen kuin etukäteen otaksuin. Meni kuppi nurin yövalvomisista ja kivuista ja päädyttiin käyrille ja ronkkimisiin keskussairaalaan. Tulos ei tietenkään ollut toivottu, mutta nyt on ainakin tutkittu ja ronkittu.

Mulla oli eilen rutiinineuvola, jonne koin suurta vastenmielisyyttä mennä. Ajattelin kuulevani taas samat "ai sua supistaa?" -lätinät, mutta homma kääntyikin sitten vähän erilaiseksi, sillä väänsin itkua jo neuvolan pihassa. Yö siis kului pääsääntöisesti taas valvoskellessa ja likistäessä räkää nenästä, ja kun fyysinen kunto oli sitä luokkaa, että mut piti auttaa autoon ja sieltä pois, niin kyllähän sen huomasi sitten neuvolan tätikin. Täti yritti vielä ronkkia alapäätä ihan vesien menon toivossa, mutta eipä mulla ollut paikat sitä verta auki, että olis ollut mitään toivoa. Turvotuksesta lätkähti kolme plussaa ja verenpaineet huitelivat tasolla 160/110, joten täti kirjoitti lähetteen ja niin lähdettiin synnärille.

No, mä osasin ennustaa reissun tuloksen jo etukäteen, mutta ainakin on mieli ihan himppasen parempi siitä, että beibiin nämä supistukset eivät ilmeisesti ole vaikuttaneet ja se on ihan hyvinvoiva. Se pääkin on alaspäin. Huono uutinen on tietysti se, että mulla ei juuri paikat ole pehmenneet eikä lekurikaan päässyt härnäämään kalvoja. Tarjosivat mahdollisuutta rauhoittaviin ja yöhön osastolla, mutta kun ei se sairaalaympäristökään houkuttele, niin valitsin kokeiluun Panadol-Litalgin-kombinaation yöksi. Eipä juuri apua. Saan kuulemma mennä osastolle, jos tuntuu, että kotona olo ei onnistu - saatan ottaa homman harkintaan piakkoin.

Kuulemma sitten viikolla 42 laitetaan käynnistykseen, jos ei muuten ala tulla. Epäilenpä, että ei ala eli olis vielä kolmen viikon kakku lusittavana sohvalla. Great.

Ulos sieltä!

Ääh, tule jo! Viime yönä olin jo suorastaan toiveikas ja koetin nousta ihan silläkin ylös jaloittelemaan, että saisin supistuksia vahvistettua. Mutta ei, aamuyöstä/aamusta nukahdin kesken kellotuksen, nukuin hyvin (suhteutettuna viime aikojen öihin) ja heräsin puolenpäivän tienoissa siihen, että olo oli taas normaalimpi. Perkele.

Mun on hyvin vaikea kestää sitä, etten tiedä mitä mun sisuksissani tapahtuu. Eilen supistukset olivat aika pitkiä ja vatsa vääntyi supistusten voimasta taas ihan uuteen asentoon (mieskin katseli vatsaa silmät selällään ja kysyi, että lähdetäänkö sairaalaan) sekä painontunne alapäässä lisääntyi roimasti. Kävely oli hankalaa. Kipuja pahentaa ehdottomasti se, että mä en tiedä missä vaiheessa mennään ja mitä kaikkea mun sisälläni tapahtuu - mä niin toivoisin, että paikalliseen neuvolakäytäntöön kuuluisi edes vähän enemmän tutkimuksia ja ronkkimisia. Musta on ihan käsittämätöntä, että vaikka tuota streptokokinkin tutkimista suositellaan, niin täällä se vaan jätetään kylmästi tutkimatta.

Eilen saatiin muuten taas klassinen näyte mun viimeisen kolmanneksen itkuherkkyydestä, kun mies olisi halunnut ruveta katsomaan länkkäriä. Leffa ehti pyöriä varmaan kaksi minuuttia, jonka aikana leffassa ammuttiin vasikka ja koira, mikä aiheutti välittömän huutoitkun niin että mies painoi tyynesti stop-nappia ja vaihtoi lennosta Loistavaan tulevaisuuteen.