Terapiaeläin

Keksin sen positiivisen asian. Se on tuo mun terapiaeläin. Olen kuullut, että joillain elukat kiinnittävät huomiota kasvavaan vatsaan tai käyttäytyvät jotenkin erilailla raskaana olevan lähettyvillä. Mä en ole koko aikana huomannut näissä meidän karvaisissa kavereissa mitään muutosta ennen kuin muutaman viimeisen viikon aikana. Yksi elukoista nimittäin tuntuu reagoivan mun ahdinkooni: se alkaa huutaa, jos itken ja tulee monesti ihan kylkeen kiinni, kun mulla on kipuja. Se oikein painaa koko pienen kroppansa päätä myöten ihan kiinni ja jää siihen iholle makaamaan. Hitto, että tykkään tuosta eläimestä, vaikka se osaakin sitten vastaavasti olla joskus myös todella rasittava pikku paskiainen.

Taidan olla suorastaan huikentelevaisella tuulella näin pienen supistusilottelun jälkeen, sillä keksin toisenkin positiivisen asian: suihku sen jälkeen, kun on hikoillut sohvalla kaikenlaisissa krampeissa koko päivän. Siistiä.

Positiivista

Yritin koko eilispäivän miettiä jotain positiivista ajateltavaa ja kirjoitettavaa. Alkoi nimittäin itseäkin jo risoa tämä alennustila, mutta ehkä sille ei vaan voi mitään, että kun haahuilee päiväkausia (kuukausia) kalsareissa ja imetysliiveissä ja liikkuu pääosin väliä sohva-vessa, niin positiivisuus vaan on aika kaukana. Onpa näiden viikkojen aikana ainakin saanut lukea, tuijottaa tv:stä kaikki mahdolliset paskasarjat ja pelata Facebook-peliä.

Alan vaan olla niin loppu. Tämä ei lupaa hyvää, kun miettii, että lähitulevaisuudessa on edessä lukuisia imetysmaratoneja myöskin sohvalle jumittuneena. Ja tämä väsymys... Jossain vaiheessa saatoin nousta ylös, jos en saanut nukuttua, mutta kun enää en tunnu pystyvän siihenkään. Mua vaan väsyttää niin loputtomasti.

Nukkumisasennoksi on vakiintunut nyt se yksi ja ainoa istuva tai puoli-istuva, mutta siitä jos yhtään retkahdan, iskee kipeä supistus ja ihan ihmeellinen pistävä vatsakipu alapääpoltoilla höystettynä. Mun perse on kipeä kaikesta tästä istumisesta. Viime yönä tein havainnon, että jalkojen turvotushan laskisi, jos vaan pääsisin nukkumaan kylkiasennoissa, mutta kokeilut tuottivat taas mahtavat nivuskivut ja tuon oudon pistävän kivun.

Kun mies tuli yövuorosta aamulla ja olin siihen mennessä lähinnä vaan retkottanut puolivalveilla valot päällä ja kirja kädessä aina välillä torkahdellen, pääsi taas itkukin. Kävi mielessä, että voisiko joku tulla nyt just lopettamaan mut, kun se lopetus on kuitenkin edessä piakkoin. Tää on ehdottomasti hirveintä paskaa, mitä olen ikinä elämässäni kokenut.

En tiedä, pitäisikö yrittää piristää tänään itseään vaikkapa ihan pukeutumalla (olettaen, että mulla menee näihin pöhöttyneisin jalkoihin enää collegehousutkaan) ja föönaamalla hiukset. Vai pitäisikö heittäytyä oikein hurjaksi ja laittaa meikkiä naamaan?

Erilainen aikuinen?

Mä mietin edelleen paljon sitä, miten voisin edistää sosiaalista elämääni ja olenko jotenkin kusipää, kun en täkäläiseen menoon tunnu sopeutuvan. Enhän mä tokikaan täällä pikkukaupungissa ihan yksin ole ja onhan mulla aina esimerkiksi mun siskoni, jonka kanssa ollaan tosi läheisiä. Siskokaan ei vaan ihan täysin ymmärrä mun paloa pois: hän on lähes aina asunut täällä ja on ihan tyytyväinen elämäänsä. Meidän ehdottomasti kamalin riita ikinä on liittynyt juurikin pikkukaupunkiin, kun mä aikoinaan olin sitä mieltä, että tällainen kaupunki ainoastaan nujertaa ihmismielen eikä täällä kannata kökkiä, kun työmahdollisuudet ovat mitä ovat.

Mä haaveilin jo teininä, että tästä kyläpahasesta ja näistä pienistä piireistä on päästävä pois hinnalla millä hyvänsä. Tie veikin sitten opiskelujen jälkeen (siitä kesäkaupungista) Helsinkiin, joka tuntui kodilta ja jossa pidin siitäkin seikasta, että siellä pystyi halutessaan tutustumaan uusiinkiin ihmisiin aika helposti (juuri kuulin tässä äiti-lapsi-tapaamisessa, kuinka helsinkiläiset kulkevat katse maahan luotuna ja ovat ylimielistä sakkia - no, olen sattuneesta syystä eri mieltä, minusta siellä on helppo tutustua). Väittäisin, että tulen hyvin toimeen erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa, mutta silti vaaditaan se joku juttu, se kliks. Väittäisin myös, että olen ollut elämäni varrella aika sosiaalinen enkä suinkaan mikään varautunut paskapää, vaikka teini-iässä täällä pikkukaupungissa olinkin enemmän tai vähemmän erakoitunut ja masentunut "erilainen nuori".

Täällä ei vaan silti onnistu. Miehen kaveripiiriä tavataan toki jonkun verran, se on ihan hauskaa. Siinä tulee vaan sitten se pieni ongelma, että kun mies on mua nuorempi ja kun miehillä nyt tuppaa olemaan nuorempia siippoja, niin miehen kavereiden siipat ovat mua taas vähintään sen 10 vuotta nuorempia. Ja yhteistä ei tunnu hirveästi olevan, ei vaikka kuinka yrittäisin. Mä en jaksa (enää) sellaista baarikiherrystä ("Iiik, mä olin tanssilattialla ja se kundi tuli jutteleen!") ja ekasta kesätyöpaikastakin on niin kauan aikaa, että jotenkin tulee vaan ulkopuolinen fiilis. [Ja mähän tykkään vielä tässäkin iässä välillä käydä baarissa ja tanssimassa, siitä ei ole kyse.] Ehkä pitäisi vaan yrittää enemmän, mene ja tiedä.

Lueskelin muuten paikallislehdestä, että seudun nuorten syrjäytymisriski on korkeinta luokkaa. Syrjäytymisriski-indeksi on Helsingin Sanomien laskema. En ehkä halua lastani tänne (tosin kyllä patistelisin sitä muutenkin muuttamaan opintojen ja töiden perässä, jos se ei itse meinaisi asiaa tajuta).

Mun polveni ovat muuten kadonneet näkyvistä, turvotus on levinnyt nilkoista ja pohkeista nyt ylös reisiin. Illalla taidan joutua lilluttelemaan jalkoja jääkylmässä vedessä.

Onks pakko jos ei tahdo?

Eilen oli aivan hiivatin kuuma päivä, mikä tietysti merkitsi tukaluutta potenssiin jotain. Ukkosyritelmät ja ajoittainen kovakin sade eivät juuri tuoneet helpotusta.

Aiemmin päivällä kävimme ajelemassa (autossa on ilmastointi!) miehen suvun vanhalla tilalla tarkoituksena grillata siellä, mutta kävi ilmi, että ilma oli mustanaan paarmoja, joten reissu jäi aika lyhyeksi. Kotimatkalla tulivatkin sitten ihmeelliset krampit, ja mies ajoi kotiin mun ulvoessa vieressä.

Hittolainen tätä turvotusta. Jalat tuntuvat ylös asti ihan tunnottomilta ja nilkkoihin jää nätit lovet, kun niitä painaa sormenpäällä. Jostain syystä muuten liitoskivut ovat hitusen hellittäneet, mutta tilalla on polte ja paine alapäässä. Niin ja ne supistukset, niitähän tulee. Mä silti veikkaan, että mä päädyn vielä johonkin käynnistykseen, koska eivät nämä supistukset näytä ikinä tositoimiin päästävän.

Olen tosin ollut vähän huolissani siitä, että JOS supistukset nyt tästä yltyisivät, niin mistä mä enää tunnistaisin, milloin on oikea aika lähteä sairaalaan? Aiemmin myös uhosin alkavani hyppiä narulla, että saisin synnytyksen käynnistymään, mutta nyt mulla on vaan jumalaton rimakauhu. Onko pakko synnyttää? Eihän ole, jos ei tahdo?

Hoidettu

Mulla on hoidetut jalat! Nyt olis melkein sydänhymiön paikka. Oli tosin vähän epävarmaa, pääsenkö koko jalkahoitoon, koska koko yön supisteli. Vielä hetki ennen lähtöä supisti niin paljon, että kylmäsi lähteä yhtään minnekään. Nyt ei taas ole supistuksista tietoakaan.

Tässähän on jo monta kertaa käynyt ilmi, kuinka mun periaatteeni ovat joutaneet romukoppaan. Yksi periaatteista on ollut, että koska haluan säilyttää anonymiteetin, en julkaise tässä blogissa mitään henkilökohtaisia kuvia. Taidan nyt luopua tästäkin periaatteesta ja julkaista niin sanotun masukuvan (tai kaksi). Ei varmaan tarvitse edes mainita, että yleensä en tajua näiden kuvien ideaa tai vatsojen vertailua.

Eka 31+1 ja toka 36+4

Joo, se tosiaan lähtee tuosta tisseistä. Voin kertoa, että kumartelu on ollut hankalaa jo pitemmän aikaa. Vartta on alle 160 senttiä, joten eipä tässä kai paljon muuta ole voinut odottaakaan.

Ai sua supistaa?

Parempi päivä, jopa melkein normaalit yöunet takana (tosin taas pari tuntia piti yöllä lukea kirjaa). Vaikka päivä ja mieliala ja itse asiassa muuten kuntokin on parempi, kävi silti vähän ärsyttämään neuvolassa. En voi estyä ihmettelemästä, mikä helvetin tarkoitus noilla sf-mitoilla ja muilla oikein on tai mitä järkeä näissä käynneissä ylipäänsä on.

Mullahan oli pari kertaa tässä välissä toinen terkkari ja nyt siis taas vakiterkkari.
 

"Onpas se X mitannut yläkanttiin sun kohdunpohjan korkeuden. Ei tästä niin isoa lukua tule millään. Kyllä tämä edelleen sillä alakäyrällä kulkee."
 

"Niin, sähän voit nyt lenkkeillä. Mikäs vointi on muuten ollut? Ai on ollut liitoskipuja? Ja supistellutkin? Onpas jännä, että se sillä tavalla supistelee. Kyllähän joissain tapauksissa voidaan ottaa se streptokokkinäytekin, mutta me ei saada sitä ottaa täällä. Synnärillä voisivat ottaa, mutta en sitten tiedä mikseivät nyt ota. Se on varmaan tämä resurssipula. Voi sulla se streptokokki olla ja se vauva voi sitten olla vähän flaati, mutta ne ottaa sen sitten teholle ja se saa antibiootit."

Just. Onneksi ei olekaan ollut puhetta näistä liitoskivuista ja supistuksista joka käynnillä reilut pari kuukautta. Joka kerta olen sanonut neuvolassa, että ei, en voi lenkkeillä, en voi uida, mies tekee kotityöt, mä makaan sohvalla. Mutta vaikeapa se on sellaisia muistaa. Ja jos joka tyyppi mittaa sf-mitan eri tavalla ja/tai sitä on jostain syystä mahdoton mitata yhtään luotettavasti, niin mikä järki? Ei vaan mene jakeluun.

Vauva on kuulemma kiinnittynyt ja noin kolmikiloinen. Uskoo, ken tahtoo.

Hullun akan pimahdus

No niin. Nyt se on virallista, olenpahan sitten takuuvarmasti hullu akka tästä edespäin. Meni hermot eikä edes ihan pienesti.

Istuin vessassa vähissä vaatteissa. Tässä kunnossa sieltä vessasta ei pääse pois eikä pukeudu ihan hetkessä. Ovikello soi. Päätän, etten välitä, koska en yksinkertaisesti pysty liikkumaan oikein suuntaan enkä toiseen. Ovikelloa soitetaan toisen kerran, kolmannen, neljännen. Sitten alkaa jo tuskan hiki nousta. Ovikelloon nojataan ja sitä rumpataan uudestaan ja uudestaan. 

Sitten pimahtaa. Koetan epätoivon vimmalla ja krampeissa saada bisnekset loppuun ja vaatteetkin vielä jollain ilveellä päälle. Lähden tekemään matkaa ovelle ja avaan sen. Naapurin harvahammashan se siellä virnistelee: "Sä varmaan tiedät missä yleisavain on."(*) "Joo, todellakin." Paiskaan oven kiinni, kiroilen, haen avaimen, heitän sen ulos ovesta ja paiskaan taas oven kiinni. Tällainen hullu akka täällä.

*) Meillä siis ei ole mitään talonmiespalvelua vaan jostain syystä kiinteistön yksi (vara)yleisavain on päätynyt tänne. Meillä ei ole mitään velvollisuutta olla passissa tai availla tyyppien ovia, tuo avain vain nyt jostain syystä on täällä.

Vertaistukea

Nyt on sitten koettu ensimmäinen äiti-lapsi-tapaaminenkin. Voi hyvät hyssykät. Mä olin kuvitellut, että kyseessä olisi ollut joku yleisluontoinen tapaaminen, mutta ilmeisesti tapaamiseen olikin kutsuttu äitejä, jotka ovat neuvolassa valitelleet oloaan ja/tai yksinäisyyttään. Siinä vaiheessa, kun tädit ystävällisesti ilmoittivat kutsuneensa 14 äitiä (paikalla oli neljä) ja kun alkoi tulla ekan kerran "nyt voitaisiin vaikka jutella yhdessä mistä me saadaan voimaa tähän arkeen" -juttua, mun silmät avautuivat. Vai että tällainen homma.

Tosin tuossa vaiheessa olin jo muutenkin silmät selällään ja kauhusta kankeana. En nimittäin ollut ottanut ollenkaan huomioon juurikin niitä lapsia. Tajusin vasta neuvolan ovella, että perkele, siellä saattaa äityleillä olla mukana kersojakin. Ja niinhän niillä oli; mä olin ainoa poksahtamaton. Kun näin ne kääröt rivissä lattialla, mun teki mieli paeta suorilla paikalta. Mun vastenmielisyyshän on ollut suoraan luettavissa mun naamasta, joten ei varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että ei kauheasti nappaa.

Ja joo, ei nappaa. 38. raskausviikko menossa eikä mua saa vieläkään kiinnostumaan vieraiden ihmisten lapsista. Ei kiinnostanut yhtään olla seuraamassa syöttöjä, vaipanvaihtoja ja pää punaisena karjumista. Eiköhän siitä saa tarpeekseen ihan kotioloissakin kohtapuoliin. Eikä muuten kiinnostanut yhtään tämä "vertaistukikaan": kaikki olivat mua vähintään 10 vuotta nuorempia ja tyystin erilaisia. ("Mä mietin, että aina voin mennä töihin vaikka huoltoasemalle. Ja siis loppuelämähän mulla on aikaa miettiä mitä alan työkseni tehdä, kun olen näin nuori vielä.") Sain kuulla kuinka kamalaa paikallisen synnärin henkilökunta on, kuinka jonkun kakara oli huutanut viisi kuukautta putkeen tauotta ja kuinka olisi ihanaa saada vielä ainakin se toinen lapsi. Mä  mietin samaan aikaan suurinpiirtein, että kunpa tän ekankin voisi vielä peruuttaa.

Joo, taisivat olla nämä äiti-lapsi-kokoontumiset tässä mun osaltani.

(Ai niin, ja tulihan sieltä se "onneksi tämä on kuitenkin niin ihana kesäkaupunki" -liirumlaarumikin. Ei ollut paljosta kiinni, että olisin räjähtänyt paskaiseen nauruun.)

Alien

Aikana, jolloin ajattelin, etten koskaan tule hankkimaan lasta, mietiskelin joskus, että raskaana oleminen tuntuu varmasti siltä kuin vatsassa olisi alien. No niin se muuten tuntuukin. Tässä vaiheessa tiineyttä liikkeiden kai pitäisi vähän vähetä tai ainakin muuttua, mutta en mä vaan ole huomannut mitään eroa. Päinvastoin minusta nuo liikkeet tuntuvat epämiellyttäviltä, kun koko vatsa heiluu ja aaltoilee ja välillä tuntuu, että se alien tulee oikeasti tuosta vatsanahkan läpi. Tai jos ei tule läpi, niin kaivaa kynsillään reikiä virtsarakkoon, peräsuoleen ja muihin elimiin.

Tänä aamuna olisi äitien tapaaminen neuvolassa. En tiedä menenkö. Olen taas valvonut koko yön (ensin aamuyöhön noiden liikkeiden takia ja sitten elukoiden takia(*, joten karisivat viimeisetkin unenrippeet) ja fiilis on lähinnä sellainen, että tapan kaikki, jotka tulevat 10 metriä lähemmäksi. Luultavasti tässä tilassa ei ole järkevää mennä lässyttävien mammojen keskelle kertomaan, että vitutuksen multihuipennusta pukkaa, sillä musta ulostuu kohta alien/damien.

*) En syytä valvomisestani eläimiä, sillä normaalioloissa olisin pienen unitauon jälkeen mennyt takaisin nukkumaan ja nukahtanut välittömästi, mutta kun on ensin valvonut koko yön ja päässyt ylikierrosten ihmeelliseen maailmaan, niin ei kovin paljon tarvita, että unta on ihan turha enää edes odottaa.

Räkä poskella

Ihana aamu. Silmien auettua suorilla megalomaaninen huutopotkuraivari räät poskella (onneksi ei ollut mies kotona näkemässä). Mieliala on nyt siinä pisteessä, että tekis mieli pakata laukut ja jättää kaikki taakse. Ai niin, mutta enhän mä voi, kun olen viimeisilläni paksuna ja totaalisesti pallo jalassa. Vankilassa.

Mä en kestä tätä saamarin limbotilaa enää yhtään. Mä en kestä tätä kotivankeutta ja sitä, että olen taantunut jonkun kuolaavan imbesillin tasolle. Mä kaipaan jotain älyllistä haastetta, työ- ja kaupunkielämää, ystäviä, liikuntaa, kykyä päättää omista asioista, tietoa ja varmuutta. Mä en kestä enää tätä kaiken kattavaa epätietoisuutta ja täysin hyödytöntä epäelämää, jossa ei ole mitään tarkoitusta eikä järkeä.

Olen jatkanut repeämistä ja laskeumista sekä kauhusynnytyksistä lukemista. Mä niin näen itseni lenkkaamassa repaleisen alapään kanssa vielä vuodenkin päästä - jos nyt siis ylipäänsä olen hengissä, mitä olen alkanut epäillä vahvasti. Ja jos ei henki lähde, niin ainahan on vaihtoehtona kevinit tai damienit.