En olisi uskonut pääseväni tällaiseen tilaan. Synnytys toki jännittää, mutta olen tehnyt jonkunlaisen sovinnon edellisen synnytyksen kanssa. Olen jutellut siitä nyt lisää doulienkin kanssa ja saanut niin paljon selventävää tietoa, ettei päällimmäinen ajatus ole enää epäonnistuminen. En olisi uskonut, miten parantavaa on ollut, kun ihmiset ovat sanoneet mulle ääneen, että mun pelkoni on täysin ymmärrettävää ja että edellisessä synnytyksessä on oikeasti ollut vaaratilanne. Mä en ole ollut ylihysteerinen hullu, jolla on tarvetta repostella kokemallaan tai joka pelkää turhaan. Jotenkin se mun pelon tunnustaminen on ollut askel siihen suuntaan, että mä en pelkää enää niin paljon. On tehnyt niin hyvää, kun mua ei ole jyrätty eikä mun suuhun ole asetettu sanoja ennen kuin edes ehdin kertoa koko tarinaani. En olisi uskonut, että puhuminen auttaa näin paljon.
Melko paljon puhumista tässä on kieltämättä tarvittukin. :) Lohduttavimpia ajatuksia on ollut, että olen itse asiassa lähestulkoon jo synnyttänyt alateitse ja esikoinen on todennäköisesti saanut lähes kaikki alatiesynnytyksen edut aikanaan. Myös mun kroppani onkin itse asiassa toiminut ihan odotetulla tavalla enkä mä kuulemma ole edes saanut koko puudutearsenaalia niin kuin aiemmin kuvittelin. Olen aina pitänyt itseäni ihan hyvänä kivunsietäjänä, mutta tuo synnytys jotenkin romutti tämän käsityksen ja olen pitänyt itseäni huonompana myös sen takia (vaikka eihän se kivunsietokaan mikään kilpailu ole eikä matala kivunsietokynnys ole mikään "vika"!) - nyt mulle onkin kerrottu, että olen sietänyt kokemaani kipua ihmeen hyvin. Ja vaikka voisi kuvitella, että olisin jotenkin järkyttynyt siitä, että joku toteaa mun olleen oikeasti vaarassa sektion jälkimainingeissa, niin tuo toteamus on helpottanut mua suuresti - mä en ole kuvitellut sitä kaikkea. Ja tässä valossa mua sylettää, että jotkut ihmiset ovat kertoneet mulle mitään leikkauskertomuksia ja muita näkemättä, että mun pelkoni on turhaa ja että "sektio on maailman helpoin tapa synnyttää".
Mulle on nyt varmistunut doula ja varadoula. Olen aivan haltioissani saamastani lisätuesta. Olen myös jo nyt saanut todella paljon informaatiota täkäläisen sairaalan käytännöistä - ilman doulaa en olisi ikinä tullut edes ajatelleeksi kaikkia asioita. Nyt voin oikeasti pohtia mitä synnytykseltä haluan ja voin olla varmempi, että pysyn tässä synnytyksessä paremmin kartalla kaikesta. En mä esimerkiksi viimeksi ole tajunnut, että mun on todennäköisesti haluttu yrittävän alatiesynnytystä, vaikka virhetarjonta onkin ollut tiedossa - kuulemma tosi monet merkit edellisessä synnytyksessä ovat viitanneet avosuutarjontaan. On myös pieni epäilys, että mulla on sen verran tiukat lantion/kohdun ligamentit, että ne vaikeuttavat vauvan kääntymistä kohdussa - näin ollen mä koetan treenata joka päivä, että saan nuo kireät ligamentit löystymään. Myös tuolta persuuspuolelta löytynee ylikireitä lihaksia, joita olis tarkoitus saada höllennettyä.
Sain vaihdettua neuvolan terveydenhoitajaa. Osastonhoitaja hoiti asian todella asiallisesti ja koin, että mua kunnioitettiin ja kuultiin. Sain antaa palautetta ja se otettiin tosi hyvin vastaan. Saan kuulemma vast'edeskin olla yhteyksissä, jos haluan antaa palautetta. Kuriositeettina kerrottakoon, että kun uusi terveydenhoitaja soitti mulle, mun tiedoissa olivat edelleen raskausviikot aivan päin persettä. Miten se on mahdollista, kun ne viikot kai tulevat osin automaattisesti koneelta, en tajua. Toivottavasti ne tiedot on nyt vihdoin saatu oikein. Olen edelleen jokseenkin typertynyt, ettei edellinen sekopääterkkari ollut vaivautunut edes lukemaan mun pelkopolipapereitani, ne kun normaaliin tapaan oli lähetetty myös neuvolaan. Ja se diapamin tyrkytys - ei ehkä ihan asianmukaista.
perjantai 27. kesäkuuta 2014
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Keskikesän juhlaa
Olen ollut tällä viikolla todella innoissani, jos nyt sellaista sanaa voi tässä yhteydessä käyttää (tähtäähän tämä toiminta pelkäämääni synnytykseen). Suhtaudun aika toiveikkaasti siihen, että mulle järjestyy synnytykseen lisätueksi doula. Doulatilanne on kuitenkin kuulemani mukaan haastava varsinkin heinäkuussa, jolloin ainakin doulien mukaan tulee synnytysosastolla olemaan ruuhkaa. Näin ollen matkan varrella on pieniä aikatauluhaasteita, mutta toivon totisesti että niistä selvitään. Ja vaikka ensin vähän säikyinkin ajatusta doulasta, niin nyt ajatus tuntuu pelkästään vaan mahtavalta.
Ajatukseni terveydenhoitohenkilökunnasta eivät sen sijaan ole järin mahtavia. Olen arastellut neuvolantädin vaihtoa, mutta viime käynti antoi kyllä sellaisen sysäyksen, että ei tee enää mieli nähdä koko tätiä enää ikinä. Annoin vähän palautetta pelkopolikäynnistä ja kerroin, että mun pelkoreaktiooni suhtauduttiin olkia kohautellen, mutta tätipä pisti melkein paremmaksi toteamalla, että ei sille pelolle kukaan voi mitään tehdä ja että mun kannattaa vaan pyytää diapamia. Alkoi myös epäillä, että saan paniikkikohtauksia normiarjessakin, mikä ei kylläkään pidä paikkaansa. Antoi sitten vinkkiä, että kannattaa vaan muistaa hengittää syvään uloshengittäessä - auttaa kuulemma supistuksiin (- no niitähän mä tässä just pelkäsinkin!) ja "ei meille ennen vanhaankaan mitään lääkkeitä annettu, hengityksellä pärjättiin, kolme lasta olen synnyttänyt". Kertoi samaan syssyyn, että hänen oma tyttärensä ei ollut hänelle kertonut synnytyspelostaan, tytär oli kuulemma synnyttänyt toisen lapsensa edellisellä viikolla. Enpä ihmettele tyttären ratkaisua. Litanian lopuksi täti sitten kysäisi, mikä olikaan se syy, että mä tällä tavalla pelkään synnytystä. Ihan kuin en olis koskaan neuvolassa käynytkään!
Vietämme kaupunkijuhannusta. Täytyy varmaan katsoa vähän fiiliksen, kelien ja voinnin mukaan osallistutaanko johonkin lastentapahtumaan tai yritetäänkö etsiä jostain vaikka grillauspaikka.
Ajatukseni terveydenhoitohenkilökunnasta eivät sen sijaan ole järin mahtavia. Olen arastellut neuvolantädin vaihtoa, mutta viime käynti antoi kyllä sellaisen sysäyksen, että ei tee enää mieli nähdä koko tätiä enää ikinä. Annoin vähän palautetta pelkopolikäynnistä ja kerroin, että mun pelkoreaktiooni suhtauduttiin olkia kohautellen, mutta tätipä pisti melkein paremmaksi toteamalla, että ei sille pelolle kukaan voi mitään tehdä ja että mun kannattaa vaan pyytää diapamia. Alkoi myös epäillä, että saan paniikkikohtauksia normiarjessakin, mikä ei kylläkään pidä paikkaansa. Antoi sitten vinkkiä, että kannattaa vaan muistaa hengittää syvään uloshengittäessä - auttaa kuulemma supistuksiin (- no niitähän mä tässä just pelkäsinkin!) ja "ei meille ennen vanhaankaan mitään lääkkeitä annettu, hengityksellä pärjättiin, kolme lasta olen synnyttänyt". Kertoi samaan syssyyn, että hänen oma tyttärensä ei ollut hänelle kertonut synnytyspelostaan, tytär oli kuulemma synnyttänyt toisen lapsensa edellisellä viikolla. Enpä ihmettele tyttären ratkaisua. Litanian lopuksi täti sitten kysäisi, mikä olikaan se syy, että mä tällä tavalla pelkään synnytystä. Ihan kuin en olis koskaan neuvolassa käynytkään!
Vietämme kaupunkijuhannusta. Täytyy varmaan katsoa vähän fiiliksen, kelien ja voinnin mukaan osallistutaanko johonkin lastentapahtumaan tai yritetäänkö etsiä jostain vaikka grillauspaikka.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Pelkopoli
Olo on sekava. Eilen oli sekä pelkopoli että hieronta, käynnit edustivat osin vastakkaisia näkemyksiä.
Olin odottanut pelkopolia kuin kuuta nousevaa, sillä halusin niin kiihkeästi jonkunmoisia selityksiä sille, miksi edellisessä synnytyksessä kävi niin kuin kävi. Kuvittelin, että pystyn menemään äitiyspolille ihan rauhallisin mielin, mutta päädyinkin vetäisemään ensimmäiset itkut odotusaulassa. Vastaanottavaa kätilöä voisi kuvailla sanoilla reipas ja iloinen, mikä ei ensin häirinnyt lainkaan. Kätilö ilmoitti heti ensitöikseen, että neuvolasta ei ole lähetetty mun tietojani (sähköisesti), joten hänellä ei sitten ollut musta oikein mitään ennakkotietoja. Kiitos, neuvolantäti, taas kerran. Alkoi ärsyttää niin paljon, että alkukäynnin aikana oli vaikea keskittyä itse asiaan.
Kävimme siis pääasiassa läpi edellistä synnytystä. Osaan asioista kätilöllä oli jonkunmoinen teoria, mutta osaan sain kuitin, että asia pitää ottaa puheeksi lääkärin kanssa. Avosuutarjonnasta jäin käsitykseen, että vauvan on täytynyt mun kohdallani olla tässä virhetarjonnassa jo pidempään, koska se pään muoto säilyi niinkin pitkään. Tämän seurauksena kätilö kirjasi ylös, että mun lantioni täytyy tutkia tarkasti tulevassa synnytystapa-arviossa. Se mitä pitävät tarkkana tutkimisena jääköön nähtäväksi, mutta mulla on epäilykseni. Sain myös kuulla, että mulle synnytyksen aikana noussut kuume ja infektio ovat myös saattaneet vaikuttaa supistusten heikkenemiseen, samoin tietysti tuo virhetarjonta. Mikä lohdullista, kätilö tuntui kallistuvan sille kannalle, että endometrioosi on kuin onkin aiheuttanut ensimmäisen raskauden kivut ja että se saattaa aiheuttaa lisäkipuja myös tulevassa synnytyksessä - lohdullista siis siksi, että ainakin joku tunnustaa, että endolla voi olla vaikutusta eikä vaan satuile jostain endon katoamisesta. Oli selkeästi sitä mieltä, että luomuna ei välttämättä kannata edes yrittää lähteä synnyttämään (enpä kyllä ajatellutkaan). Todettiin, että alatiesynnytys olisi ensisijainen toive ja käytiin läpi joitain muita toiveita. Hienoista ahdistusta aiheutti kertomus siitä, kuinka aiemman sektion takia mut piuhoitetaan ja synnytystä seurataan tavallista tarkemmin. Ahdistusta myös lisäsi entisestään keskustelun loppupuolella esitetty kysymys siitä kuinka paljon mä pettyisin ja miten mä selviäisin henkisesti, jos tälläkin kertaa mentäisiin sektioon - joko suunnitellusti tai spontaanisti. Jäin nimittäin jotenkin siihen kuvaan, että kätilö alkoi jo vähän miettiä onko mun kohdalla alatiesynnytys ylipäänsä mahdollinen. Näin ollen mulle ei todellakaan tyrkytetty alatiesynnytystä, niin kuin monesti kuulee noista pelkopolikäynneistä kerrottavan.
Kaiken kaikkiaan aloin itse keskustelun loppupuolella kallistua sille kannalle, että tää ei nyt voi olla tässä. Kysyin mitä mun pitäis tehdä sille asialle, että alan itkeä kun vaan tulenkin paikalle ja että eikö olis hyvä, että mä pääsisin vaikka näkemään ne niiden tilat. Kätilö tuntui suorastaan yllättyvän, ja me sitten kierrettiin hätäisesti parissa minuutissa synnytysvastaanotto ja synnytyssalialue. Aloin ulvoa uudelleen synnytyssalissa, mihin kätilö totesi ylipirteästi, että ei kai mua nyt vaan itketä ja että ei mua varmaan sitten enää h-hetkellä niin ahdista kun on vauvakin syntymässä. Ja se oli sitten siinä. En mä pystynyt pistämään kampoihin ja alkaa vaatia uutta käyntiä, varsinkin kun olin ihan tunnekuohussa. Näin ollen sitten koko käynnistä jäi päällimmäisenä mieleen pieni pettymys, vähän sellainen fiilis, että mun kanssa hoidettiin se pakollinen kuvio ja sitten olikin hyvä huikata heipat.
Myöhemmin samana päivänä sitten hierojalla käytiin vähän läpi tätä kuviota. Hierojalla oli selvästi aika vahvat mielipiteet siitä, miten synnyttäjiä kohdellaan ja miten heidän toiveitaan kunnioitetaan. Kertoi myös, että vauvan asentoon voi vaikuttaa täysin itse. Osa musta uskoo, että niin voikin, mutta osa suhtautuu edelleen hieman skeptisesti. Mitä jos mussa on oikeasti jotain ns. vikaa, se endo tai joku rakennepoikkeama, jonka takia vauvat vaan menevät väärään asentoon ja sinne jäävät? Kokeiltiin kuitenkin hierojan kanssa paria aika eksoottistakin liikettä, joilla vauvaa voi auttaa oikeaan tarjontaan. Hieroja myös sanoi suoraan, että mun kannattaa ehdottomasti ottaa doula.
Ja näinpä sitten pistinkin jo doulapyynnön eteenpäin. Mietin asiaa yön yli ja tulin siihen tulokseen, että jo pelkästään sen takia, että on olemassa vaara että mä vedän totaaliseen paniikkiin jo siitä synnytyssairaalaympäristöstä, on varmaan hyvä että paikalla on joku mua tukemassa. Puolison en valitettavasti usko samaan kykenevän eikä hän esim. osaa auttaa mua hengittämään tai vaihtamaan asentoa, mutta toki puolison läsnäolo on mulle tärkeää - en lähtisi ilman. Onhan meillä vielä sekin, että miten saadaan lapsi hoitoon, joten jos hoitoon saattamisessa kestää, niin olisi hyvä, että paikalla olisi heti joku mun kanssa.
Nyt on vaan vielä jännättävä se synnytystapa-arvio. Mä ajattelin, että se on ihan haistapaskaa, mutta kätilön puheista sain nyt sitten vähän toisen kuvan. Tekisi mieleni pistää neuvolan terkkari myös nyt vaihtoon - nyt on mokia tullut vähän liikaa. Lisäksi muijan koko persoona tökkii. Pitäisi kerätä rohkeutta soittaa osastonjohtajalle tai sitten hoitaa asia vähän pelkurimaisemmin terkkarin loman aikana. Vai lataisko ihan naamatusten, että nyt ei kuule meidän kemiat kohtaa yhtään, että josko varailisitkin seuraavat ajat joltain muulta?
Olin odottanut pelkopolia kuin kuuta nousevaa, sillä halusin niin kiihkeästi jonkunmoisia selityksiä sille, miksi edellisessä synnytyksessä kävi niin kuin kävi. Kuvittelin, että pystyn menemään äitiyspolille ihan rauhallisin mielin, mutta päädyinkin vetäisemään ensimmäiset itkut odotusaulassa. Vastaanottavaa kätilöä voisi kuvailla sanoilla reipas ja iloinen, mikä ei ensin häirinnyt lainkaan. Kätilö ilmoitti heti ensitöikseen, että neuvolasta ei ole lähetetty mun tietojani (sähköisesti), joten hänellä ei sitten ollut musta oikein mitään ennakkotietoja. Kiitos, neuvolantäti, taas kerran. Alkoi ärsyttää niin paljon, että alkukäynnin aikana oli vaikea keskittyä itse asiaan.
Kävimme siis pääasiassa läpi edellistä synnytystä. Osaan asioista kätilöllä oli jonkunmoinen teoria, mutta osaan sain kuitin, että asia pitää ottaa puheeksi lääkärin kanssa. Avosuutarjonnasta jäin käsitykseen, että vauvan on täytynyt mun kohdallani olla tässä virhetarjonnassa jo pidempään, koska se pään muoto säilyi niinkin pitkään. Tämän seurauksena kätilö kirjasi ylös, että mun lantioni täytyy tutkia tarkasti tulevassa synnytystapa-arviossa. Se mitä pitävät tarkkana tutkimisena jääköön nähtäväksi, mutta mulla on epäilykseni. Sain myös kuulla, että mulle synnytyksen aikana noussut kuume ja infektio ovat myös saattaneet vaikuttaa supistusten heikkenemiseen, samoin tietysti tuo virhetarjonta. Mikä lohdullista, kätilö tuntui kallistuvan sille kannalle, että endometrioosi on kuin onkin aiheuttanut ensimmäisen raskauden kivut ja että se saattaa aiheuttaa lisäkipuja myös tulevassa synnytyksessä - lohdullista siis siksi, että ainakin joku tunnustaa, että endolla voi olla vaikutusta eikä vaan satuile jostain endon katoamisesta. Oli selkeästi sitä mieltä, että luomuna ei välttämättä kannata edes yrittää lähteä synnyttämään (enpä kyllä ajatellutkaan). Todettiin, että alatiesynnytys olisi ensisijainen toive ja käytiin läpi joitain muita toiveita. Hienoista ahdistusta aiheutti kertomus siitä, kuinka aiemman sektion takia mut piuhoitetaan ja synnytystä seurataan tavallista tarkemmin. Ahdistusta myös lisäsi entisestään keskustelun loppupuolella esitetty kysymys siitä kuinka paljon mä pettyisin ja miten mä selviäisin henkisesti, jos tälläkin kertaa mentäisiin sektioon - joko suunnitellusti tai spontaanisti. Jäin nimittäin jotenkin siihen kuvaan, että kätilö alkoi jo vähän miettiä onko mun kohdalla alatiesynnytys ylipäänsä mahdollinen. Näin ollen mulle ei todellakaan tyrkytetty alatiesynnytystä, niin kuin monesti kuulee noista pelkopolikäynneistä kerrottavan.
Kaiken kaikkiaan aloin itse keskustelun loppupuolella kallistua sille kannalle, että tää ei nyt voi olla tässä. Kysyin mitä mun pitäis tehdä sille asialle, että alan itkeä kun vaan tulenkin paikalle ja että eikö olis hyvä, että mä pääsisin vaikka näkemään ne niiden tilat. Kätilö tuntui suorastaan yllättyvän, ja me sitten kierrettiin hätäisesti parissa minuutissa synnytysvastaanotto ja synnytyssalialue. Aloin ulvoa uudelleen synnytyssalissa, mihin kätilö totesi ylipirteästi, että ei kai mua nyt vaan itketä ja että ei mua varmaan sitten enää h-hetkellä niin ahdista kun on vauvakin syntymässä. Ja se oli sitten siinä. En mä pystynyt pistämään kampoihin ja alkaa vaatia uutta käyntiä, varsinkin kun olin ihan tunnekuohussa. Näin ollen sitten koko käynnistä jäi päällimmäisenä mieleen pieni pettymys, vähän sellainen fiilis, että mun kanssa hoidettiin se pakollinen kuvio ja sitten olikin hyvä huikata heipat.
Myöhemmin samana päivänä sitten hierojalla käytiin vähän läpi tätä kuviota. Hierojalla oli selvästi aika vahvat mielipiteet siitä, miten synnyttäjiä kohdellaan ja miten heidän toiveitaan kunnioitetaan. Kertoi myös, että vauvan asentoon voi vaikuttaa täysin itse. Osa musta uskoo, että niin voikin, mutta osa suhtautuu edelleen hieman skeptisesti. Mitä jos mussa on oikeasti jotain ns. vikaa, se endo tai joku rakennepoikkeama, jonka takia vauvat vaan menevät väärään asentoon ja sinne jäävät? Kokeiltiin kuitenkin hierojan kanssa paria aika eksoottistakin liikettä, joilla vauvaa voi auttaa oikeaan tarjontaan. Hieroja myös sanoi suoraan, että mun kannattaa ehdottomasti ottaa doula.
Ja näinpä sitten pistinkin jo doulapyynnön eteenpäin. Mietin asiaa yön yli ja tulin siihen tulokseen, että jo pelkästään sen takia, että on olemassa vaara että mä vedän totaaliseen paniikkiin jo siitä synnytyssairaalaympäristöstä, on varmaan hyvä että paikalla on joku mua tukemassa. Puolison en valitettavasti usko samaan kykenevän eikä hän esim. osaa auttaa mua hengittämään tai vaihtamaan asentoa, mutta toki puolison läsnäolo on mulle tärkeää - en lähtisi ilman. Onhan meillä vielä sekin, että miten saadaan lapsi hoitoon, joten jos hoitoon saattamisessa kestää, niin olisi hyvä, että paikalla olisi heti joku mun kanssa.
Nyt on vaan vielä jännättävä se synnytystapa-arvio. Mä ajattelin, että se on ihan haistapaskaa, mutta kätilön puheista sain nyt sitten vähän toisen kuvan. Tekisi mieleni pistää neuvolan terkkari myös nyt vaihtoon - nyt on mokia tullut vähän liikaa. Lisäksi muijan koko persoona tökkii. Pitäisi kerätä rohkeutta soittaa osastonjohtajalle tai sitten hoitaa asia vähän pelkurimaisemmin terkkarin loman aikana. Vai lataisko ihan naamatusten, että nyt ei kuule meidän kemiat kohtaa yhtään, että josko varailisitkin seuraavat ajat joltain muulta?
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Joskus hanurista
Isä ja lapsi lähtivät taas mummolaan, joten saan huilia yksinäni. Täytyy myöntää, että ehkä ensimmäisellä parilla kerralla otin vapaani täysin loman kannalta ja ihan vaan nautin, mutta nyt mua on alkanut kalvaa valtava syyllisyys. En muutenkaan pysty hoitamaan lasta enää samalla tavalla kuin normaalisti, joten isä ja lapsi viettävät paljon aikaa kahdestaan. Tuleeko tässä nyt joku särö äiti-lapsi-suhteeseen? Miten hiivatissa lapsi kestää kun "kohta" äiti kärrääkin sairaalasta mukanaan jonkun ylimääräisen tyypin, joka roikkuu äidissä kiinni jatkuvasti? Voi tuska, mitä me ollaan menty tekemään?
Olen ihan järkyttävä itkupilli usein. Itken, kun lapsi nukkuu öisin omassa huoneessaan ja mulla on sitä ikävä. Itken, kun se lähtee isänsä kanssa mummolaan. Itken, kun mietin miten iso ja erillinen lapsesta on ihan lyhyessä ajassa tullut. Itken, kun on kesä ja olisi niin kiva tehdä kaikkea lapsen kanssa, mutta kun en enää fyysisesti oikein kykene. Itken, kun näen vauvan, koska mulla on niin kova ikävä tätä tulevaa vauvaa. Itken, kun tykkään niin paljon elukoistani. Itken, kun en halua menettää ketään tästä perheestä ikinä ja haluan pitää kaikki aina lähelläni.
Joogat ja psykologit on nyt nähty. Seuraavana vuorossa pelkopolia ja synnytyksen suunnittelua. Olen lueskellut jonkun verran netistä mm. avosuutarjonnasta (englanniksi) ja hämmästellyt, miksei kukaan missään vaiheessa ole kertonut näitä asioita mulle. Koska tämä(kin?) vauva on majaillut niin pitkään pää alaspäin alhaalla lantiossa, olen alkanut vähän jännittää, onko vauva kiinnittynyt liian aikaisin ja mahdollisesti taas väärään asentoon. Neuvolakorttiinhan kirjataan aina säntillisesti raivotarjonta, vaikka käsittääkseni kukaan ei tunnu pystyvän toteamaan onko kyseessä aito raivotarjonta. Raivotarjonta tuntuukin tarkoittavan pelkästään sitä, että vauva on pää alaspäin.
Muutenkin neuvolatoiminta on taas epäilyttänyt, ja mietin itse asiassa kehtaanko kilttinä tyttönä vaihtaa neuvolantätiä. Täti tuntuu olevan joka kerta jotenkin sekaisin, sekoilee raskausviikoissa tai antamassaan informaatiossa ja jo pelkästään uusien aikojen sopiminen on aina jotenkin turhauttavaa säätämistä. Viime kerralla otin puheeksi melko pahaksi äityneen issiastyyppisen kivun, joka alkoi edellisen neuvolakäynnin jälkeen ja tädin neuvo oli vetää - tattadaa - särkylääkettä. Hieronnan kielsi kokonaan - ei kuulemma ole olemassa minkäänlaisia hoitoja, joihin saisi loppuraskauden aikaan mennä, joten ainoa hoito kipuun on parasetamoli. Pidän tuota aika suurena tuubana, varsinkin kun käväisin jo kertaalleen raskausaikaan erikoistuneella hierojalla, jonka pakeille aion myös palata. Osataanko neuvolassa muuta kuin puuttua poikkeamiin käyrissä tai pissatestiliuskassa? Mitä siellä pitää tehdä, että sieltä saa minkäänlaista apua? Mä en jotenkin suostu hyväksymään, että odottavan äidin pitää vaan kärsiä erilaisista kivuista ja ne kuitataan jollain "ota särkylääkettä" -hoennalla.
Hierojalla käynti oli itse asiassa aika silmiä avaava kokemus - ja tuntui sitä paitsi tehoavan täysin lukkoon menneeseen hanuriin ja lonkkaan. Hieroja toimii myös doulana ja hänen kanssaan tuli juteltua paljon edellisestä raskaudesta, kivuista ja synnytyksestä. Terapeuttista. Alan entistä vahvemmin harkita, että otamme synnytykseen mukaan doulan. (Enää pitäisi vaan saada mies vakuutettua aiheesta.) Suhtautuminen tähän raskauteen ja synnytykseen on ollut jonkun verran erilaista kuin ensimmäiseen ja alan ehkä vähän uskoa, että synnytykseen ja sen kulkuun voi vaikuttaa itsekin. Tähän on pakko todeta disclaimerina, että edellisen raskauden kivut olivat kyllä sitä luokkaa, että en elämäni päivänä olisi pystynyt edes harkitsemaan minkäänlaisia joogaliikkeitä, venytyksiä tai edes rentoutumisharjoituksia - kyllä se ainoa asia mielessä oli, että antakaa mulle perkele jotain joka lopettaa tämän kivun. Jälkiviisaus ei tietenkään pahemmin kannata, mutta kunpa olisin saanut edes jotain tujumpia särkylääkkeitä (nyt tiedän, että vaihtoehtojakin on) niin että olisin ollut edes puolikuntoinen synnytykseen mentäessä.
Taidan alkaa laatia muistilistaa ensi viikon pelkopolikäyntiä varten.
Olen ihan järkyttävä itkupilli usein. Itken, kun lapsi nukkuu öisin omassa huoneessaan ja mulla on sitä ikävä. Itken, kun se lähtee isänsä kanssa mummolaan. Itken, kun mietin miten iso ja erillinen lapsesta on ihan lyhyessä ajassa tullut. Itken, kun on kesä ja olisi niin kiva tehdä kaikkea lapsen kanssa, mutta kun en enää fyysisesti oikein kykene. Itken, kun näen vauvan, koska mulla on niin kova ikävä tätä tulevaa vauvaa. Itken, kun tykkään niin paljon elukoistani. Itken, kun en halua menettää ketään tästä perheestä ikinä ja haluan pitää kaikki aina lähelläni.
Joogat ja psykologit on nyt nähty. Seuraavana vuorossa pelkopolia ja synnytyksen suunnittelua. Olen lueskellut jonkun verran netistä mm. avosuutarjonnasta (englanniksi) ja hämmästellyt, miksei kukaan missään vaiheessa ole kertonut näitä asioita mulle. Koska tämä(kin?) vauva on majaillut niin pitkään pää alaspäin alhaalla lantiossa, olen alkanut vähän jännittää, onko vauva kiinnittynyt liian aikaisin ja mahdollisesti taas väärään asentoon. Neuvolakorttiinhan kirjataan aina säntillisesti raivotarjonta, vaikka käsittääkseni kukaan ei tunnu pystyvän toteamaan onko kyseessä aito raivotarjonta. Raivotarjonta tuntuukin tarkoittavan pelkästään sitä, että vauva on pää alaspäin.
Muutenkin neuvolatoiminta on taas epäilyttänyt, ja mietin itse asiassa kehtaanko kilttinä tyttönä vaihtaa neuvolantätiä. Täti tuntuu olevan joka kerta jotenkin sekaisin, sekoilee raskausviikoissa tai antamassaan informaatiossa ja jo pelkästään uusien aikojen sopiminen on aina jotenkin turhauttavaa säätämistä. Viime kerralla otin puheeksi melko pahaksi äityneen issiastyyppisen kivun, joka alkoi edellisen neuvolakäynnin jälkeen ja tädin neuvo oli vetää - tattadaa - särkylääkettä. Hieronnan kielsi kokonaan - ei kuulemma ole olemassa minkäänlaisia hoitoja, joihin saisi loppuraskauden aikaan mennä, joten ainoa hoito kipuun on parasetamoli. Pidän tuota aika suurena tuubana, varsinkin kun käväisin jo kertaalleen raskausaikaan erikoistuneella hierojalla, jonka pakeille aion myös palata. Osataanko neuvolassa muuta kuin puuttua poikkeamiin käyrissä tai pissatestiliuskassa? Mitä siellä pitää tehdä, että sieltä saa minkäänlaista apua? Mä en jotenkin suostu hyväksymään, että odottavan äidin pitää vaan kärsiä erilaisista kivuista ja ne kuitataan jollain "ota särkylääkettä" -hoennalla.
Hierojalla käynti oli itse asiassa aika silmiä avaava kokemus - ja tuntui sitä paitsi tehoavan täysin lukkoon menneeseen hanuriin ja lonkkaan. Hieroja toimii myös doulana ja hänen kanssaan tuli juteltua paljon edellisestä raskaudesta, kivuista ja synnytyksestä. Terapeuttista. Alan entistä vahvemmin harkita, että otamme synnytykseen mukaan doulan. (Enää pitäisi vaan saada mies vakuutettua aiheesta.) Suhtautuminen tähän raskauteen ja synnytykseen on ollut jonkun verran erilaista kuin ensimmäiseen ja alan ehkä vähän uskoa, että synnytykseen ja sen kulkuun voi vaikuttaa itsekin. Tähän on pakko todeta disclaimerina, että edellisen raskauden kivut olivat kyllä sitä luokkaa, että en elämäni päivänä olisi pystynyt edes harkitsemaan minkäänlaisia joogaliikkeitä, venytyksiä tai edes rentoutumisharjoituksia - kyllä se ainoa asia mielessä oli, että antakaa mulle perkele jotain joka lopettaa tämän kivun. Jälkiviisaus ei tietenkään pahemmin kannata, mutta kunpa olisin saanut edes jotain tujumpia särkylääkkeitä (nyt tiedän, että vaihtoehtojakin on) niin että olisin ollut edes puolikuntoinen synnytykseen mentäessä.
Taidan alkaa laatia muistilistaa ensi viikon pelkopolikäyntiä varten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)