No niin. Nykypäivään. Toka siis etenee peppukiidolla eikä osaa ryömiä eikä kontata. Hurraapa siinä facebookissa lapsesi saavutuksista. Ei tule paljon kannustavia sanoja. Toka on myös tänään siirretty pinnikseen sivuvaunuun - hankimme sitten sen pinniksen niinkin ajoissa kuin lapsen ollessa vuoden ja kuukauden. Allergioita selvitellään, ja olen yrittämässä purkaa imetysdieettiä, mikä on osoittautunut ihan persehommaksi. Aina on joku hampaiden tulo tai tähtien asento sitä rataa, että eipä helvetistäkään voi tietää, mikä lasta riivaa. "Mukava" lisä palettiin on lapsen lateksiallergia - sitä lateksiahan ei välttämättä ilmoiteta yhtään missään (lateksia on esimerkiksi päällystetyissä neppareissa vauvojen bodyissa).
Omaa aikaa ei edelleenkään ole. Odottelen nytkin koko ajan milloin Toka herää (klo on 22:29). Hälytysvalmiudessa siis 24/7. Päivisin tamppaan lapsi repussa, että saan sen nukkumaan edes jotenkin.
Bongasin lähes vahingossa ihanan kuuloisen työpaikkailmoituksen. En ole työpaikkailmoituksia selaillut, koska en vieläkään tiedä mitä voisin tehdä. Ja miksi selailla ilmoituksia, kun minkäänlaisia hakemuksia on ihan turha haaveilla tekevänsä? Tai miten edes laaditaan hakemus, kun omilla opinnoilla ja työkokemuksella voi jo pyyhkiä persettä?
Mulla ei edelleenkään ole minkäänlaista sosiaalista elämää. Eka käy päiväkodissa sopparipäivillä (PASKA ÄITI!) ja oppi vihdoin kuivaksi käytyään muutaman kerran päivähoidossa. Näemmä yökuivuuskin tuli kylkiäisinä, vaikka sitä en osannut yhtään odottaa.
Ei kai tässä. Tulevaisuus on sysimusta, välillä selviän päivistä rimaa hipoen. Eka heiluttelee välillä taikasauvaa ja hokee: "Simsalabim, taion äidin taas iloiseksi." Olisipa se niin yksinkertaista.
maanantai 7. syyskuuta 2015
Apu
Alla oleva kirjoitus on kirjoitettu osissa usean päivän aikana ja joskus ehkä heinäkuun tietämillä.
Mä olen aika hukassa. Tai jätetään se "aika" siitä välistä pois. Tosi hukassa. Sekaisin. Uupunutkin. Fyysinen väsymys vaivaa ehkä vähemmän kuin vielä joku aika sitten, vaikka edelleen tulee päiviä, että voisin iltapäivällä vaan nukahtaa pystyyn. Mutta fyysistä väsymystä enemmän mä olen väsynyt henkisesti - tai ehkä mä häälyn jatkuvasti jollain rajalla. Ehkä kajahdan lopullisesti huomenna, ehkä viiden minuutin kuluttua.
Katsoin juuri jotain höpöä tosi-tv-ohjelmaa, jossa ukkelit valittelivat kuupan sekoamista muutaman päivän yksinolon jälkeen. Mä olen ollut yksin nyt vuosia. Mun ainoat kontaktini ulkomaailmaan ovat muutamat somekommentit ja lähisukulaiset, joista useimmat tuntuvat arvottavan mut aika lähelle nollaa. Voin puhua asioistani yhdelle ainoalle ihmiselle (kiitos, H.!), jota kuormitan ihan liikaa. Joskus tulee olo, ettei oikein meinaa jaksaa.
Olen viime päivinä pohtinut paljon apua, sen saamista, kohtuullisuutta ja odotusten suuruutta. Odotanko liikaa? Miten sitä apua pyydetään ja miten sitä saadaan? Mikä määrä omaa aikaa on tarpeeksi ja mikä on tässä elämänvaiheessa kohtuullista?
Olimme mökkeilemässä kotiseudulla vietettyämme ensin yhden yön appivanhempien luona. Pelkäsin appivanhemmilla yöpymistä etukäteen, mutta konsepti tuntuikin yllättäen toimivan. Muistelen edelleen lämpimin fiiliksin kuinka sain syötyä pari ateriaa kaikessa rauhassa ja käytyä jopa vessassa ilman ylenpalttista hässäkkää. Tuli tunne, että meitä haluttiin vilpittömästi jeesiä ilman taka-ajatuksia tai kiitollisuudenvelkaa, jota ei koskaan pysty maksamaan takaisin. Ja vaikka me saatiin jeesiä, niin kyllä appivanhemmat silti ehtivät lukaista lehden tai tehdä jotain muuta omaa.
Sitten menimme mökille. Olen nyt kuukausia kuunnellut äitini paasausta siitä, kuinka suurta apua hän meille tarjoaa ja kuinka mun pitäisi saada viettää omaa aikaa ja ladata akkuja. Jotenkin tämä puhe ei nyt ihan ehkä kohdannut todellisuutta. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lasten syömisestä niin että saisimme itse syötyä aterian lämpimänä. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lapsista niin, että pääsisimme vaikka saunaan rauhassa. Oma napa tulee aina ensin. Aina. Siinä vaiheessa, kun jokaista vessareissuakin varten joutuu erikseen anelemaan, että voisiko joku katsoa lasten perään (mökillä kun lapsia ei voi vaan jättää edes pikapissan ajaksi keskenään, koska huussiin on matkaa, ja tällä reissulla siippa oli vielä melko paljon rakennushommissa), niin alkaa kypsyttää. Kyllä, meidän lapset ja itse hoidetaan ja tätä rataa (ehkä odotan liikaa?), mutta jos yhdessä lähdetään mökkioloihin ja kauheasti vielä messutaan kuinka upeaa apua aina tarjotaan, niin jotenkin kuvittelisi menon olevan erilaista. Vai olenko ihan hakoteillä?
Mä pyysin. Mä pyysin, että saisin hetken omaa aikaa. Että saisin vaikka vetäistyä itselleni kesäkynnet. En saanut. Oli vaikeaa päästä pesulle ja oli vaikeaa päästä vessaan.
Ja meni muuten tällä kertaa 10 kuukautta ennen kuin alkoi jäkätys siitä, kuinka lasta ei tulisi enää imettää ja kuinka se nukkuu vielä parikymppisenäkin vieressä, kun sitä ei siirretä omaan sänkyynsä ja huoneeseensa. Nyt on sitten kaikki huoli ja murhe kiinni imetyksessä ja perheemme nukkumajärjestelyissä - mäkin kuulemma jaksaisin ihan hyvin, kunhan vaan älyäisin lakata imettämästä ja pitämästä vauvaa niin lähellä.
Siipan kanssa meillä tuntuu olevan jatkuvasti jos jonkunlaista ristiriitaa. Suurin osa mun käninästä juontaa juurensa siihen, että mun itsetuntoni on kokenut niin järisyttävän kolauksen, että tunnen olevani lähinnä kasa paskaa. Saatan hyvinkin vääristellä asioita. Homma käy vaan ikäväksi siinä vaiheessa, kun kerron, että itsetunto on pyllyllään ja siihen reagoidaan sanomalla, että hittoakos siinä sitten. Ei voi mitään. No eipä vissiin sitten.
Ja se oma aika. Ongelma on lähinnä arkinen - jos on kyse jostain kerran vuodessa tapahtuvasta konsertista (kuten taannoin), homma kyllä järjestyy, mutta ongelma kulminoituu arkeen, päivä-, viikko- ja kuukausitasoon. Mä olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee säännöllisesti yksinäisyyttä voidakseen hyvin ja nyt kun sitä ei ole ollut, niin voinee arvata, että välillä olo on jokseenkin rasittunut. Olis kiva päästä joskus istahtamaan alas ihan rauhassa. Tai jotain. En minä enää edes kunnolla tiedä mitä sillä omalla ajalla tekisin, ja sekin lienee ongelma. En osaa tarpeeksi pontevasti sitä kai pyytää, varsinkin jos ei ole mitään erityistä syytä. Kannan lisäksi usein huonoa omaatuntoa vaikkapa omasta suihkureissusta.
Olen tosi kateellinen siitä, että siippa pääsee töihin kodin ulkopuolelle. Mä olen kateellinen jopa sen pitkästä työmatkasta, saahan se viettää sen omissa oloissa musiikkia kuunnellen. Jos joskus edes voisi kuunnella omaa musiikkia kunnolla.
Jos nyt äityisin tässä niin hurjaksi, että alkaisin kelata jotain täydennyskoulutusta tai työnhakua, niin missäköhän helvetin välissä mun olis tarkoitus yrittää paluuta elämään? Miten se tehdään, kun arjessa laskujen maksaminenkin tuntuu olevan välillä ihan sula mahdottomuus (koska joku paukuttaa tietokonetta tai tuhoaa kodin irtaimistoa tai yrittää tappaa sisaruksensa)? Mä mielisin myös niin paljon vihdoinkin aloittaa vatsajumpan, joka piti aloittaa jo aikoja sitten, mutta miten se tehdään? Miten järjestetään joka päivä puoli tuntia omaa aikaa? Tänäään meni nukutuspuuhissa puoli yhteentoista ja voin kertoa, että ei musta sen jälkeen ole enää mihinkään. Lisäksi olen herkkä piristymään, joten jos alan jumppailla yömyöhällä, nukahtaminen siirtyy takuuvarmasti.
Milloin ihmiset pikkulapsiperheissä tekevät omia juttuja? Milloin luetaan kirjaa, napsitaan valokuvia (niiden koneelle latauksesta puhumattakaan - onneksi en edes osaa käsitellä kuvia) tai harrastetaan liikuntaa? Milloin kirjoitetaan blogia tai laitetaan kunnollisia ja ravitsevia aterioita, leipomisesta puhumattakaan (tosin eipä tässä leivottaisi muutenkaan, kun en itse saa syödä juuri mitään enkä ole jaksanut/ehtinyt perehtyä allergialeipomiseen)? Ratkaisu ei liity siihen, että pitäisi esimerksiksi koettaa höllätä siivous- tai ruoanlaittovaatimuksia, kun meillä nytkin turvaudutaan ihan liikaa puolivalmiisiin tai jopa eineksiin ja kaaos vallitsee koko ajan. Edelleen on muuton jäljiltäkin yksi huone täynnä kamaa - meille ei ilmeisesti ihan pian ole tulossa vieraita, kun ei vierashuonettakaan saada kuntoon.
Olen kateellinen, katkera ja usein helvetin ahdistunut ja surullinen. Ehkä tämä tästä. Onhan kyseessä todennäköisesti vain vaihe.
P.S. Saatiin fysioterapeutilta lupa istuttaa Tokaa, koska selän lihaksisto näyttää olevan tarpeeksi kehittynyt. Istuttaminen vähän helpottaa arkea. Tietysti muuten jokseenkin hauska kielto neuvolalta - herää taas kysymys, että millähän ammattitaidolla siellä oikein näitä käskyjä jaellaan. Fysioterapeutti kertoi muuten myös, että jos Toka nyt jostain syystä päättää ryhtyä etenemään peppukiidolla, niin sekään ei ole vaarallista vaan ainoastaan yksi tavoista edetä - netistähän saa kuvan, että lapsi on vakavasti kehityshäiriöinen, jos ei alakaan liikkua kuten useimmat.
Mä olen aika hukassa. Tai jätetään se "aika" siitä välistä pois. Tosi hukassa. Sekaisin. Uupunutkin. Fyysinen väsymys vaivaa ehkä vähemmän kuin vielä joku aika sitten, vaikka edelleen tulee päiviä, että voisin iltapäivällä vaan nukahtaa pystyyn. Mutta fyysistä väsymystä enemmän mä olen väsynyt henkisesti - tai ehkä mä häälyn jatkuvasti jollain rajalla. Ehkä kajahdan lopullisesti huomenna, ehkä viiden minuutin kuluttua.
Katsoin juuri jotain höpöä tosi-tv-ohjelmaa, jossa ukkelit valittelivat kuupan sekoamista muutaman päivän yksinolon jälkeen. Mä olen ollut yksin nyt vuosia. Mun ainoat kontaktini ulkomaailmaan ovat muutamat somekommentit ja lähisukulaiset, joista useimmat tuntuvat arvottavan mut aika lähelle nollaa. Voin puhua asioistani yhdelle ainoalle ihmiselle (kiitos, H.!), jota kuormitan ihan liikaa. Joskus tulee olo, ettei oikein meinaa jaksaa.
Olen viime päivinä pohtinut paljon apua, sen saamista, kohtuullisuutta ja odotusten suuruutta. Odotanko liikaa? Miten sitä apua pyydetään ja miten sitä saadaan? Mikä määrä omaa aikaa on tarpeeksi ja mikä on tässä elämänvaiheessa kohtuullista?
Olimme mökkeilemässä kotiseudulla vietettyämme ensin yhden yön appivanhempien luona. Pelkäsin appivanhemmilla yöpymistä etukäteen, mutta konsepti tuntuikin yllättäen toimivan. Muistelen edelleen lämpimin fiiliksin kuinka sain syötyä pari ateriaa kaikessa rauhassa ja käytyä jopa vessassa ilman ylenpalttista hässäkkää. Tuli tunne, että meitä haluttiin vilpittömästi jeesiä ilman taka-ajatuksia tai kiitollisuudenvelkaa, jota ei koskaan pysty maksamaan takaisin. Ja vaikka me saatiin jeesiä, niin kyllä appivanhemmat silti ehtivät lukaista lehden tai tehdä jotain muuta omaa.
Sitten menimme mökille. Olen nyt kuukausia kuunnellut äitini paasausta siitä, kuinka suurta apua hän meille tarjoaa ja kuinka mun pitäisi saada viettää omaa aikaa ja ladata akkuja. Jotenkin tämä puhe ei nyt ihan ehkä kohdannut todellisuutta. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lasten syömisestä niin että saisimme itse syötyä aterian lämpimänä. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lapsista niin, että pääsisimme vaikka saunaan rauhassa. Oma napa tulee aina ensin. Aina. Siinä vaiheessa, kun jokaista vessareissuakin varten joutuu erikseen anelemaan, että voisiko joku katsoa lasten perään (mökillä kun lapsia ei voi vaan jättää edes pikapissan ajaksi keskenään, koska huussiin on matkaa, ja tällä reissulla siippa oli vielä melko paljon rakennushommissa), niin alkaa kypsyttää. Kyllä, meidän lapset ja itse hoidetaan ja tätä rataa (ehkä odotan liikaa?), mutta jos yhdessä lähdetään mökkioloihin ja kauheasti vielä messutaan kuinka upeaa apua aina tarjotaan, niin jotenkin kuvittelisi menon olevan erilaista. Vai olenko ihan hakoteillä?
Mä pyysin. Mä pyysin, että saisin hetken omaa aikaa. Että saisin vaikka vetäistyä itselleni kesäkynnet. En saanut. Oli vaikeaa päästä pesulle ja oli vaikeaa päästä vessaan.
Ja meni muuten tällä kertaa 10 kuukautta ennen kuin alkoi jäkätys siitä, kuinka lasta ei tulisi enää imettää ja kuinka se nukkuu vielä parikymppisenäkin vieressä, kun sitä ei siirretä omaan sänkyynsä ja huoneeseensa. Nyt on sitten kaikki huoli ja murhe kiinni imetyksessä ja perheemme nukkumajärjestelyissä - mäkin kuulemma jaksaisin ihan hyvin, kunhan vaan älyäisin lakata imettämästä ja pitämästä vauvaa niin lähellä.
Siipan kanssa meillä tuntuu olevan jatkuvasti jos jonkunlaista ristiriitaa. Suurin osa mun käninästä juontaa juurensa siihen, että mun itsetuntoni on kokenut niin järisyttävän kolauksen, että tunnen olevani lähinnä kasa paskaa. Saatan hyvinkin vääristellä asioita. Homma käy vaan ikäväksi siinä vaiheessa, kun kerron, että itsetunto on pyllyllään ja siihen reagoidaan sanomalla, että hittoakos siinä sitten. Ei voi mitään. No eipä vissiin sitten.
Ja se oma aika. Ongelma on lähinnä arkinen - jos on kyse jostain kerran vuodessa tapahtuvasta konsertista (kuten taannoin), homma kyllä järjestyy, mutta ongelma kulminoituu arkeen, päivä-, viikko- ja kuukausitasoon. Mä olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee säännöllisesti yksinäisyyttä voidakseen hyvin ja nyt kun sitä ei ole ollut, niin voinee arvata, että välillä olo on jokseenkin rasittunut. Olis kiva päästä joskus istahtamaan alas ihan rauhassa. Tai jotain. En minä enää edes kunnolla tiedä mitä sillä omalla ajalla tekisin, ja sekin lienee ongelma. En osaa tarpeeksi pontevasti sitä kai pyytää, varsinkin jos ei ole mitään erityistä syytä. Kannan lisäksi usein huonoa omaatuntoa vaikkapa omasta suihkureissusta.
Olen tosi kateellinen siitä, että siippa pääsee töihin kodin ulkopuolelle. Mä olen kateellinen jopa sen pitkästä työmatkasta, saahan se viettää sen omissa oloissa musiikkia kuunnellen. Jos joskus edes voisi kuunnella omaa musiikkia kunnolla.
Jos nyt äityisin tässä niin hurjaksi, että alkaisin kelata jotain täydennyskoulutusta tai työnhakua, niin missäköhän helvetin välissä mun olis tarkoitus yrittää paluuta elämään? Miten se tehdään, kun arjessa laskujen maksaminenkin tuntuu olevan välillä ihan sula mahdottomuus (koska joku paukuttaa tietokonetta tai tuhoaa kodin irtaimistoa tai yrittää tappaa sisaruksensa)? Mä mielisin myös niin paljon vihdoinkin aloittaa vatsajumpan, joka piti aloittaa jo aikoja sitten, mutta miten se tehdään? Miten järjestetään joka päivä puoli tuntia omaa aikaa? Tänäään meni nukutuspuuhissa puoli yhteentoista ja voin kertoa, että ei musta sen jälkeen ole enää mihinkään. Lisäksi olen herkkä piristymään, joten jos alan jumppailla yömyöhällä, nukahtaminen siirtyy takuuvarmasti.
Milloin ihmiset pikkulapsiperheissä tekevät omia juttuja? Milloin luetaan kirjaa, napsitaan valokuvia (niiden koneelle latauksesta puhumattakaan - onneksi en edes osaa käsitellä kuvia) tai harrastetaan liikuntaa? Milloin kirjoitetaan blogia tai laitetaan kunnollisia ja ravitsevia aterioita, leipomisesta puhumattakaan (tosin eipä tässä leivottaisi muutenkaan, kun en itse saa syödä juuri mitään enkä ole jaksanut/ehtinyt perehtyä allergialeipomiseen)? Ratkaisu ei liity siihen, että pitäisi esimerksiksi koettaa höllätä siivous- tai ruoanlaittovaatimuksia, kun meillä nytkin turvaudutaan ihan liikaa puolivalmiisiin tai jopa eineksiin ja kaaos vallitsee koko ajan. Edelleen on muuton jäljiltäkin yksi huone täynnä kamaa - meille ei ilmeisesti ihan pian ole tulossa vieraita, kun ei vierashuonettakaan saada kuntoon.
Olen kateellinen, katkera ja usein helvetin ahdistunut ja surullinen. Ehkä tämä tästä. Onhan kyseessä todennäköisesti vain vaihe.
P.S. Saatiin fysioterapeutilta lupa istuttaa Tokaa, koska selän lihaksisto näyttää olevan tarpeeksi kehittynyt. Istuttaminen vähän helpottaa arkea. Tietysti muuten jokseenkin hauska kielto neuvolalta - herää taas kysymys, että millähän ammattitaidolla siellä oikein näitä käskyjä jaellaan. Fysioterapeutti kertoi muuten myös, että jos Toka nyt jostain syystä päättää ryhtyä etenemään peppukiidolla, niin sekään ei ole vaarallista vaan ainoastaan yksi tavoista edetä - netistähän saa kuvan, että lapsi on vakavasti kehityshäiriöinen, jos ei alakaan liikkua kuten useimmat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)