perjantai 27. helmikuuta 2015

Prnoo - ja ehkä vähän angstiakin

Päädyin pinnistelemään lisää. Ei kekkereitä. Osin käytännön sanelemista syistä: En vaan jaksa alkaa pumpata maitoa ja alkaa opettaa pullosta tai mukista juomista enkä myöskään kestäisi ajatusta siitä, että Toka joutuisi täällä kotona itkeskelemään sen takia, että mä olen jossain rentoutumassa. Mä sitä paitsi tunnen helvetillistä painetta joka suunnalta osallistua, kaikkien mielestä se olis vaan niin tolkuttoman hyvä idea ja oikein, että tulee vastareaktio. Vitut. Vitut minä siitä, että joku ajaa naisasiaa ja sen mielestä naisen pitäis ajatella itseäänkin ja pitäis mennä töihin ja pitäis tajuta ne rakenteetkin. Vitut. Kokeilepa saatana itse ensin näitä lapsensaamishommia. Tai vitut minä siitä, että joku käyttää argumenttina sitä kuinka äidin hyvinvointi merkitsee automaattisesti myös muun perheen hyvinvointia. Mihin vedetään raja? Voisin varmaan saatanan hyvin, jos pääsisin pari kertaa viikossa baariin vetämään perseet ja kävisin samalla töissä ja sitten vähän jumppaisin päälle. Olishan se kivaa. Mutta voisiko perhe/lapset välttämättä hyvin? Eipä ehkä.

Ja kun nyt vaan on niin, että mä olen vauvojen kanssa "vähän kuplassa". Ehkä mua pitäisi patistaa enemmän, ehkä nimenomaan tuon siipan pitäisi sanoa, että lopeta nyt saatana se pingottaminen - hän huolehtii, koeta joskus relata. Nyt vaan on niin että se ei tajua, enkä minä pysty täältä lähtemään, koska mulla on vauva. Vauvat tarvitsee huolenpitoa.

Osin jätän kekkerit väliin, koska ei pahemmin enää kiinnosta olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kaikki pitää mua kuitenkin vaan jonain höyrähtäneenä äitinä eikä mulla lapsijuttujen lisäksi ehkä muuta annettavaa olisikaan, joten en näe syytä, miksi vaivautuisin. Tulisi ehkä vaan riitaa (joukossa esim. yksi vannoutunut lapsivihaaja). Ei tule toisia täysien kymppien juhlia, mutta minkäs teet. Kiva olisi ollut järkätä itsekin jotkut kekkerit loppuvuodesta, mutta tajusin, ettei mulla ole enää yhtään ihmistä, joita voisin sinne kutsua (ehkä yhtä lukuun ottamatta). Mutta enpä mä ole aiemminkaan tykännyt synttäreitä juhlia, miksi siis nyt muuttaisin kantaani?

Olenko eristäytymässä täydellisesti? Luultavasti. Mitä enemmän yritän ihmisten kanssa olla tekemisissä, sitä enemmän petyn jatkuvasti. En olisi kyllä ikinä uskonut, että äitiyden myötä KAIKKI entinen katoaa - myös ystävät, kaverit ja tuttavat. Olen toki varmasti siihen syyllinen itsekin, ahdistuksessani ja erakkoudessani - ehkä jopa hormoneissani ja univelassani - olen kovin herkillä, suutahtelen ja nostatan hyökyaaltoja. Jos olen "normaalitilassa" herkkä aistimaan epäoikeudenmukaisuuksia, niin tässä tilassa - mitä helvettiä se sitten ikinä onkaan - olen todella herkkä. Enkä ihan helposti unohda.

Mutta. Vittu. Mä en vaan yhtään kestä sellaista ulkokultaista "mä annan tässä sulle vertaistukeani, mutta itse asiassa nostatan vaan omaa egoani" -potaskaa. Mikä tarve ihmisillä, äideillä, on ujuttaa se oma mielipide joka väliin? Missä on kunnioitus? Okei, tajuan että ne ihmiset jotka eivät ole einsteineja alunperin, eivät muutu einsteineiksi äitiydenkään myötä. Että jos tulee neuvoa antaa vauvalle ruokaa, niin siitä ei ehkä kannattaisi hermostua - etenkin jos tietää, että neuvoja - se hyvää tarkoittava ja tukeaan armeliaasti suova - ei välttämättä ole sieltä välkyimmästä päästä. Mutta siitä huolimatta mussa herättää ihan sanomattoman vitutuksen, että joku kehtaa tulla neuvomaan, että mun pitäis ruokkia mun vauvaani, niin se vois jopa nukkua. Varsinkin kun sitä neuvoa ei ole kysytty.

En tiedä ovatko some ja verkkoyhteisöt jotenkin levittäneet ilmiötä, mutta mä olen edelleen vaan ihan tyrmistynyt, miten innokkaasti jengi nostattaa itseään toisten kustannuksella. Tokikin näin on aina ollut varsinkin palstoilla joilla voi kirjoitella nimimerkin turvin, mutta nyt tuntuu, että ihmiset päräyttelevät tulemaan ihan omalla nimelläänkin. Ja mä olen niin herkkis, että mä en kestä. En kestä, kun mulle tullaan kertomaan, että itse asiassa hänellä on muuten ollut paljon rankempaa, mutta hän ei vaan ota sitä niin, kun hänen asenteensa on vähän erilainen. Että toi sun tilanteesi ei itse asiassa ole mitään, sä olet vaan paska tossa hommassa. Perään vielä varmuudeksi heitto kuinka tässä jaetaan tukea ja ollaan mun puolella. Voi jumalauta. Onko jengin mielestä ihan ok mennä kertomaan vaikka talonsa ja koko omaisuutensa tulipalossa menettäneelle, että ei meillä vaan koskaan olla oltu noin huolimattomia, että oltaisiin oma talo päästetty palamaan? Mikä ihmisiä vaivaa?

Ja jos mennään spesifimpään suuntaan, niin miksi on oikein kritisoida vaikka imetystä, mutta ääneen ei saa kukaan sanoman, että kyllä se äidinmaito nyt vaan on luonnollisempi ja ehkä terveellisempikin tapa ruokkia se kersa? Miksi mua saa syyllistää imetyksestä, mutta ei todellakaan ole korrektia mennä laukomaan, että sinä se saatana et sitten vaivautunut edes alkaa imettää? Ja joo, eipä tulisi mieleen mennä laukomaan mitään värittyneitä kommentteja rintaruokinnan puolesta, kun ei se vaan aina suju, mutta ihmetyttää ihan helvetisti miten tämä homma ei sitten toimikaan toiseen suuntaan.

Lähipiiristä todettiin, että älä kertoile niitä asioita siellä facebookissa, mutta missä "niistä asioista" sitten voi kertoa? Välillä tekee mieli avautua, varsinkin kun livenä ei kenellekään pysty. Lähipiiristä todettiin myös, että netissä jos avautuu, niin pitää sitten kestää seuraukset. Niin siis vähän samaan tyyliin kuin naiset ja minimekko tai erilainen ulkonäkö? Pitää vaan kestää seuraukset?

Yksi lemppareista on myös ollut "ei mulla vaan ole ollut äitiyslomalla mitään hirveää sosiaalista tarvetta". Just. Olet kuitenkin järjestänyt juhlia, osallistunut sellaisiin, ramppaat äiti-lapsitapaamisissa ja näet viikoittain ihmisiä naamakkain, mutta mitään valtavaa sosiaalista tarvetta sulla ei ole? No niinpä niin. Siihen tässä pyritään, ettei tarvitsisi enää missään avautua vaan tulisi toimeen omillaan ja itsekseen, mutta vielä en siinä pisteessä ole. Valitettavasti.

Mun itsetuntoni on laskenut kovin näiden kotivuosien aikana. On varmaan käynyt vähän perinteiset. Mietin kovasti, mikä sai oman äitini aikoinaan jurottamaan vuosikausia nojatuolissa ja marisemaan marttyyrina, kuinka hän vaan rakastaa lapsiaan yli kaiken. Sillä ei ollut enää yhtään ystävää, se vaan känisi ja vänisi kotona aina ja iänkaikkisesti. Päätin, että ei ikinä tuollaiseksi. Vähän kuitenkin vaikuttaa, että sillä tiellä ollaan.

Mutta silti: Mä en halua mitään muuta kuin että mua kuullaan. Kuullaan ja kunnioitetaan sellaisena kuin mä olen eikä syyllistetä, tuomita tai pidetä tyhmempänä kuin olenkaan. Tälleen toisen lapsen ei-ihan-teiniäitinä voisi kenties kuvitella, että älyän esimerkiksi tarjota vauvalleni ruokaa.

Sen lisäksi että olen vähän sekaisin, olen hyvin pettynyt. Siitä olen kuitenkin järkyttävän onnellinen, että mä saan joka ilta ahtautua tuonne petiin yhdessä puolison, 2-vuotiaan ja vauvan kanssa. Olen onnellinen, että tuosta 2-vuotiaasta on kaiken tahtomisen ja perseilyn ohella kasvamassa ihan hauskanoloinen heppuli, joka kertoo hassuja juttuja ja oppii uutta päivittäin. Vauva on iloinen ja pääsääntöisesti rauhallinen, joissain asioissa kuitenkin hyvinkin kipakka ja mielipiteensä ilmaiseva. Se ei vieläkään aina osaa nukkua päikkäreitä muuten kuin liikkuvissa vaunuissa (jee!), joten aika lailla päivittäin pitää ainakin yksi vähintään 1½ tunnin lenkki vetää. Jos osaa ajoittaa oikein ja on tuuria matkassa, saa myös 2-veen nukkumaan samalla.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Ihan kivaa

Oi joi. Mitähän sitä kertoisi meidän viime ajoista? Väsyttää. Joskus vituttaa rankastikin. Välillä on huippua ja ihan kivaa. Eilen käytiin Tokan kanssa perhekahvilassa ja opettelin sitomaan Tokan selkään. Tekisi mieleni ostaa asian johdosta uusi ihana kantoliina.

Välillä on erittäin vaikea erottaa mikä on vertaistukea ja hyvää tarkoittava neuvo tai mikä kusipäistä pätemistä toisen kustannuksella ja epäkunnioittavaa oman paremmuuden esille tuomista. Vaikeaa. Joskus hämmästyttää, millä pätevyydellä toisia voi neuvoa
(tätä mietin usein muuten myös neuvolassa) ja millä kaikella sitä huomiota voikaan itselleen hakea.

Olen koettanut tehdä päätöstä, yrittääkö vähän relata vai pinnistellä lisää. Luultavasti päädyn viimeksi mainittuun. Saan siitä moitteita. Aplodit saisin, jos olisin älynnyt lähteä vaikka viihteelle vauvan ollessa pari viikkoa. Onhan se nyt äidin ja sitä kautta koko perheen hyvinvoinnille oleellista, että käydään tuulettumassa ja silleen. Muodostuu sitten se vauvan isäsuhdekin kivaksi. 


Toka on seitsemän kuukautta. En valitettavasti tämänkään vauvan kanssa pääse leveilemään sillä, että se tanssii jo balettia ja lausuu avantgarderunoja.

Ei mulla muuta tällä kertaa.