Olen viime aikoina pohtinut kodin käsitettä osin muutonkin inspiroimana. Mä olen aina ollut hyvä kiintymään asioihin ja maisemiin ja mulla on ollut muutama asunto tai koti, joihin palaaminen on ollut jotenkin erityisen sykähdyttävää. Opiskeluaikojen koti on ollut yksi ja samoin myös mun (järjestyksessä) toinen kotini pk-seudulla. Oli aina tosi lämmin fiilis palata kotiin ja nähdä taas ne vanhat tutut maisemat, päästä sinne tuttujen seinien sisäpuolelle ja nähdä omat tavarat (kirjat, DVD:t ja CD:t! niin ja tietokone!).
En tiedä kuinka oudolta kuulostaa, että mä en ole kunnolla tuntenut kumpaakaan näistä meidän oman perheen asunnoista omakseni. Kotiin palaaminen ei ole tuntunut oikein miltään, siis ihan maisemien ja sen itse asunnon puolesta. Itsekseni en tokikaan paljon ole kodin ulkopuolella liikkunut, joten kovin paljon mulla ei edes ole näitä ihania jälleennäkemisen hetkiä perheen kesken. Arjessa kyllä koen paljonkin sellaisia "vitsi, me ollaan perhe ja mulla on kaikki nää tyypit tässä" -onnentunteita, mutta on jotenkin nurinkurista, että tietoisuus omasta kodista jää puuttumaan. Johtuuko tämmöinen lievä vierauden tunne yksinkertaisesti siitä, että mulla ei ole ollut kovin paljon mitään rentoa oleskelua, jota ehkä kotiin kiintyminen vaatii (vai vaatiiko)? Mä en luultavasti kiintynyt meidän aiempaan asuntoon, koska tunsin, että se oli aika vahvasti siipan - ja tokikin sen sijainnilla pikkukaupungissa oli oma osansa. Tästä nykyisestä asunnosta me tiedettiin koko ajan, että lähtö tulee suht' pian, koska tila ei vaan riitä - ehkä tätä asuntoa sitten leimasi tietynlainen kämppämäisyys ja väliaikaisuus? Vai johtuuko kiintymättömyys ihan sellaisista käytännön seikoista kuten ahtaudesta tai vaikka siitä, että hyvin pitkälti kaikessa on vaan menty lasten ehdoilla? Mä en edes ehtinyt purkaa mun levyjä (kyllä, tykkään - tai tykkäisin - edelleen kuunnella CD-levyjä) pahvilaatikosta ennen uutta muuttoa.
Joka tapauksessa mua on vähän häirinnyt se tunne, että mä menen vaan johonkin paikkaan, jossa voin peseytyä, nukkua ja murkinoida (jos ehdin). Ja jotenkin mä ajattelin, että täällä Kaupungissa mä kiinnyn aika piankin uuteen ympäristöön. Toki mä olen pitänyt tästä asuinseudusta paljonkin (ja rakastan Kaupunkia ja sen mahdollisuuksia), mutta sellainen iloinen jälleennäkemisen tunne on kyllä puuttunut. Tämäkin on ollut ehkä omiaan lisäämään tietynlaista tarkkailijan roolia ja vierauden tunnetta omassa elämässä. Ja siis - onhan tämä muutamien vuosien aikana tapahtunut ollut ihan valtaisa elämänmuutos. Luultavasti niin valtava, että mä en ole sitä sisäistänyt vieläkään aivan täysin.
---------------
Siippa meni yöksi töihin. Vauva oli tänään normaalia vaikeampi nukuttaa. Kerroin Ekalle, että se voisi tänään valvoa hetken normaalia myöhempään ja katsoa mun kanssa raketteja ikkunasta, mutta se halusikin aika pian nukkumaan.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
maanantai 29. joulukuuta 2014
Syrjäytynyt
Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Edelleen mielen päällä pyörii aktiivisesti oma yksinäisyys ja enemmän nyt myös oman ajan kaipuu. Kai mä alan vähän taas tulla ulos vauvakuplastakin. Omia ajatuksia on vaikea saada uusille valoisammille urille, kun on suurimman osan ajasta yksinään kahden pienen kanssa. Kaiken härdellin keskellä on valitettavan paljon aikaa ajatella.
Olimme joulun lasten mummilassa sillä aikaa kun siippa pakkaili ja muutti meidän kamppeita. Akkuja en tuntunut paljon saavan ladattua, vaikkakin toki esimerkiksi ruokahuoltoon ei juurikaan tarvinnut osallistua. Silti vähän alkaa ahdistaa, koska olen lasten kanssa koko ajan. Eka nukkui kyllä mummilassa päiväunia, mutta koska Toka ei moisia juuri harrastele, ei tarvinnut paljon uneksia itse päiväunista tai tasaavasta levosta. Mä alan selvästi vähän jo väsähtää: tunnin, parin välein heräily alkaa tuntua.
Läheskään joka päivä ei todellakaan enää hotsittaisi nukuttaa Tokaa esimerkiksi liinaan ja rampata muutamaa tuntia koko ajan edestakaisin. Paikallaan ei ole toivoakaan saada Tokaa nukkumaan ja jos se nukahtaa liinaan, se herää ihan parissa minuutissa jos istahdan hetkeksi alas tai pysähdyn. Tokan kasvaminen näkyy myös mm. siinä, että sen syöttämisestä on tullut aavistuksen verran haasteellisempaa: ympäristöä olisi niin mielenkiintoista tarkkailla ettei syömiseen malttaisi oikein keskittyä. Usein en kuitenkaan kotona voi mennä vaikkapa makkariin rauhallisempaan ympäristöön imettämään, koska Eka tuhoaa sillä aikaa muun asunnon. Tai sitten tulee tahallaan häiritsemään syömistapahtumaa. Veli pitää myös toki joka päivä herättää uniltaan, jos se sattuu vahingossa nukahtamaan.
Mulle jotenkin tuossa joulun aikaan valkeni, että elämä ei ehkä koskaan palaakaan entiselleen mitä vaikkapa harrastuksiin tai sosiaaliseen elämään tulee, töistä puhumattakaan. Huomasin ensin, että eräs mukavana pitämäni entinen työkaveri oli heivannut mut Fb-kavereistaan ja myöhemmin huomasin myös muita, jotka olivat joko piilottaneet päivityksensä tai heivanneet kokonaan. Ilmeisesti olen jotenkin epämiellyttävä tai tylsä tyyppi (yksipuolinen toki olen, koska eihän mulla ole mitään elämää noiden lasten lisäksi). Ilmeisesti mun on ihan turha haikailla, että saan enää koskaan ystäviä. Otaksun myös, että aiemmin ikuisina pitämäni lapsuudenystävätkin saattavat kadota - enhän mä ole heihinkään juuri pitänyt yhteyttä tai pysty heitä näkemään. Ei se toki ole syy lopettaa ystävyyttä ja onpa sitä ennenkin taukojen jälkeen oltu kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan, mutta nyt kaikki tuntuu jotenkin kovin lopulliselta. Mä en ole varmaan näin yhden roolin naisena kovin kiinnostava ystävänä.
Vuoden alkupuoliskolla olisi tarjolla kaksikin get-togetheria Helsingissä: toinen entisen työporukan kesken ja toinen 4-kymppispippalointia varten. Olisi kiinnostanut todella paljon osallistua molempiin, mutta ei taida nyt pikkuvauvan äidiltä vaan onnistua. Surettaa.
Mä en jotenkin tajua miten tämä elämä onkin luisunut tällaiseksi. En ole aikuisiällä pitänyt itseäni todellakaan minään erakkona tai sosiaalisesti lahjattomana, mutta jotenkin musta on kuoriutunut ihan täysverinen syrjäytyjä. Työmaailma on myös luikerrellut ajatuksiin ja tuntuu täysin toivottomalta, että pystyisin enää palaamaan entiselle alalle. Vuosia on kulunut niin paljon, että en vaan selviydy edes alkutesteistä - nippelitieto on kadonnut ajat sitten.
Tuntuu, että en tule enää toimeen edes oman siskon kanssa. Katastrofireissun jälkeen olemme nyt olleet väleissä, mutta jotain tuntuu kadonneen - ihan kuin emme enää olisi lainkaan sillä samalla aaltopituudella, jolla olemme aina olleet.
Olimme joulun lasten mummilassa sillä aikaa kun siippa pakkaili ja muutti meidän kamppeita. Akkuja en tuntunut paljon saavan ladattua, vaikkakin toki esimerkiksi ruokahuoltoon ei juurikaan tarvinnut osallistua. Silti vähän alkaa ahdistaa, koska olen lasten kanssa koko ajan. Eka nukkui kyllä mummilassa päiväunia, mutta koska Toka ei moisia juuri harrastele, ei tarvinnut paljon uneksia itse päiväunista tai tasaavasta levosta. Mä alan selvästi vähän jo väsähtää: tunnin, parin välein heräily alkaa tuntua.
Läheskään joka päivä ei todellakaan enää hotsittaisi nukuttaa Tokaa esimerkiksi liinaan ja rampata muutamaa tuntia koko ajan edestakaisin. Paikallaan ei ole toivoakaan saada Tokaa nukkumaan ja jos se nukahtaa liinaan, se herää ihan parissa minuutissa jos istahdan hetkeksi alas tai pysähdyn. Tokan kasvaminen näkyy myös mm. siinä, että sen syöttämisestä on tullut aavistuksen verran haasteellisempaa: ympäristöä olisi niin mielenkiintoista tarkkailla ettei syömiseen malttaisi oikein keskittyä. Usein en kuitenkaan kotona voi mennä vaikkapa makkariin rauhallisempaan ympäristöön imettämään, koska Eka tuhoaa sillä aikaa muun asunnon. Tai sitten tulee tahallaan häiritsemään syömistapahtumaa. Veli pitää myös toki joka päivä herättää uniltaan, jos se sattuu vahingossa nukahtamaan.
Mulle jotenkin tuossa joulun aikaan valkeni, että elämä ei ehkä koskaan palaakaan entiselleen mitä vaikkapa harrastuksiin tai sosiaaliseen elämään tulee, töistä puhumattakaan. Huomasin ensin, että eräs mukavana pitämäni entinen työkaveri oli heivannut mut Fb-kavereistaan ja myöhemmin huomasin myös muita, jotka olivat joko piilottaneet päivityksensä tai heivanneet kokonaan. Ilmeisesti olen jotenkin epämiellyttävä tai tylsä tyyppi (yksipuolinen toki olen, koska eihän mulla ole mitään elämää noiden lasten lisäksi). Ilmeisesti mun on ihan turha haikailla, että saan enää koskaan ystäviä. Otaksun myös, että aiemmin ikuisina pitämäni lapsuudenystävätkin saattavat kadota - enhän mä ole heihinkään juuri pitänyt yhteyttä tai pysty heitä näkemään. Ei se toki ole syy lopettaa ystävyyttä ja onpa sitä ennenkin taukojen jälkeen oltu kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan, mutta nyt kaikki tuntuu jotenkin kovin lopulliselta. Mä en ole varmaan näin yhden roolin naisena kovin kiinnostava ystävänä.
Vuoden alkupuoliskolla olisi tarjolla kaksikin get-togetheria Helsingissä: toinen entisen työporukan kesken ja toinen 4-kymppispippalointia varten. Olisi kiinnostanut todella paljon osallistua molempiin, mutta ei taida nyt pikkuvauvan äidiltä vaan onnistua. Surettaa.
Mä en jotenkin tajua miten tämä elämä onkin luisunut tällaiseksi. En ole aikuisiällä pitänyt itseäni todellakaan minään erakkona tai sosiaalisesti lahjattomana, mutta jotenkin musta on kuoriutunut ihan täysverinen syrjäytyjä. Työmaailma on myös luikerrellut ajatuksiin ja tuntuu täysin toivottomalta, että pystyisin enää palaamaan entiselle alalle. Vuosia on kulunut niin paljon, että en vaan selviydy edes alkutesteistä - nippelitieto on kadonnut ajat sitten.
Tuntuu, että en tule enää toimeen edes oman siskon kanssa. Katastrofireissun jälkeen olemme nyt olleet väleissä, mutta jotain tuntuu kadonneen - ihan kuin emme enää olisi lainkaan sillä samalla aaltopituudella, jolla olemme aina olleet.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Muuton kynnyksellä
En voi sanottavammin kehua fiiliksiä edelleenkään. Tai miten sitä kuvailisi - mä olen kauhean rakastunut noihin mun mukuloihin ja olen muutenkin sitä mieltä, että tämä vauvavuosi on ainakin toistaiseksi ollut helpompi kuin esikoisen. Tämä siitäkin huolimatta, että vauva ei nuku päiväunia sitäkään vähää kuin isoveljensä. Se ei kuitenkaan vaadi ihan jatkuvaa viihdytystä ja liikuttamista, vaikka jonkun verran kannankin sitä liinassa. Jossain vaiheessa se nukkui liinassa päivän ainoat unensa, mutta nyt eivät unet maistu enää siinäkään. Eikä sen puoleen vaunuisssa, sängyssä tai autossakaan. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että meillä on vauva, joka nukkuu ehkä kaksi puolen tunnin pätkää päivässä. Koska taaperokin jättää usein päiväunet väliin, mulla ei ole päivän mittaan juuri lepohetkiä. Ja koska vauva vetää tissiä tunnin, parin välein, mulla ei ole niin sanottua omaa aikaa oikeastaan enää ollenkaan. Joskushan se vähän ottaa pattiin, mutta olen silti mielestäni kestänyt sen aika hyvin - kai mun pitäisi antaa siitä itselleni vähän krediittiäkin. Taaperon saa kuitenkin välillä hoitoon mummoloihin ja se ulkoilee melko usein isänsä kanssa, joten silloin saan vähän hengähtää.
Olin juuri nelisen viikkoa kipeänä. Meissä kiersi ensin kaikissa joku pienempi lenssu, sitten olimme pari päivää suht' oireettomia ja sitten alkoi uusi tauti. Muhun nää taudit iskivät tietysti pahiten ja olin tuon neljä viikkoa melkein kokonaan kuumeessa. Ja minähän en ole yleensä ruukannut pahemmin kuumeilla, mutta nyt nousi kuume usein lähemmäs 39:ää. Tauti talttui viimein antibioottikuurilla. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun neljän viikon jälkeen pääsin ensimmäistä kertaa ulos, oli aika voittajafiilis. Mummoloita oli pakko taas hyödyntää pahimmissa tautivaiheissa.
Taapero on edelleen vilkas ja uhmakas. Se on alkanut nähdä painajaisia ja heräilee toisinaan öisin. Välillä se on öisin tullut meidän sänkyyn, ja mun puolesta saa tullakin, koska ei se sitä niin usein tee. Päiväunet on nykyään meidän kompastuskivi, koska taapero ne edelleen tarvitsisi - muuten se saattaa nukahdella holtittomasti esim. ruokapöytään tai lattialle kesken leikin tai sitten se on tavallistakin vaikeampi. Taaperoa on vaan välillä mahdoton saada rauhoittumaan enkä mä viitsi loputtomiin yrittää sitä nukuttaa. Iltaisinkin nukkumaanmenoista on tullut vaikeampia ja luultavasti myös pimeä on alkanut vähän pelottaa.
Kerhoa taapero rakastaa. Sillä vaikuttaa olevan siellä jonkunlainen "bestiskin". Täytyy ehdottomasti jatkaa kerhoa, vaikka nyt muutetaankin vähän kauemmas. Se tietää sitten vaan kerhoaamuina vähän aiempaa herätystä ja omalla kohdalla bussimatkaa sekä parin tunnin hengailua vanhalla asuinseudulla, mutta en todellakaan henno noita viikon kohokohtia taaperolta poiskaan ottaa.
Sosiaalisesti mikään ei ole muuttunut. Mä en synnytyksen jälkeen uskaltanut mennä lasten kanssa kertaakaan isompaan puistoon, koska pelkäsin, että siellä tulee jotain puhetta vauvan syntymästä enkä olisi kestänyt puhua sektiosta (*. Näemmä mä häpeän sitä aika paljon, vaikka se tapahtumana nyt olikin todella paljon ihanampi verrattuna siihen aiempaan traumakokemukseen. Silti esimerkiksi kertaalleen aloin parkua vauvakahvilassa (kun vauva oli noin pari kuukautta ja olin yhdessä infossa siellä), kun joku otti puheeksi synnytyksen, joten en todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että alan yhtäkkiä nyyhkiä jossain puistomammojen keskuudessa. Nyt en ole mihinkään vauvakahvilaan tullut menneeksi, en tiedä pitäisikö yrittää jos jonkun kerran sattuisi tuo siippa olemaan kotona niin että taapero voi jäädä sen kanssa. Sielläkin on kuitenkin ne omat klikkinsä enkä ole varma, kestänkö mennä johonkin nurkkaan yksinäni imettämään. Ehkä jos sillä verukkeella lähtisi, että löytäisi jonkun, joka voisi opettaa lisää kantoliinasidontoja, niin homma voisi toimiakin. En kuitenkaan enää haikaile, että mistään löytyisi varsinaista äiti-lapsiseuraa.
Kohta muutetaan. En ole pahemmin edes uskaltanut ajatella koko asiaa. Meille ei nyt tule muuton takia sen ihmeemmin jouluakaan - mennään toki joulunpyhiksi mummoloihin, mutta kotia ei koristella tai tehdä kotiin jouluruokaa. Voi olla, että siippa viettää osan joulusta pakkaamassa kotona kun minä ja lapset ollaan mummoloissa.
*) Mulla ei siis ole mitään kavereita siellä puistossa, mutta joskus vähän ennen vauvan syntymää pari äitiä alkoi kysellä mun laskettua aikaa ja siitä päättelin, että joku voi ehkä keksiä ottaa puheeksi synnytyksen. Lisäksi siippa on käynyt siellä puistossa, joten ne porukat tuntevat/tunnistavat tuon meidän jälkikasvun.
Olin juuri nelisen viikkoa kipeänä. Meissä kiersi ensin kaikissa joku pienempi lenssu, sitten olimme pari päivää suht' oireettomia ja sitten alkoi uusi tauti. Muhun nää taudit iskivät tietysti pahiten ja olin tuon neljä viikkoa melkein kokonaan kuumeessa. Ja minähän en ole yleensä ruukannut pahemmin kuumeilla, mutta nyt nousi kuume usein lähemmäs 39:ää. Tauti talttui viimein antibioottikuurilla. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun neljän viikon jälkeen pääsin ensimmäistä kertaa ulos, oli aika voittajafiilis. Mummoloita oli pakko taas hyödyntää pahimmissa tautivaiheissa.
Taapero on edelleen vilkas ja uhmakas. Se on alkanut nähdä painajaisia ja heräilee toisinaan öisin. Välillä se on öisin tullut meidän sänkyyn, ja mun puolesta saa tullakin, koska ei se sitä niin usein tee. Päiväunet on nykyään meidän kompastuskivi, koska taapero ne edelleen tarvitsisi - muuten se saattaa nukahdella holtittomasti esim. ruokapöytään tai lattialle kesken leikin tai sitten se on tavallistakin vaikeampi. Taaperoa on vaan välillä mahdoton saada rauhoittumaan enkä mä viitsi loputtomiin yrittää sitä nukuttaa. Iltaisinkin nukkumaanmenoista on tullut vaikeampia ja luultavasti myös pimeä on alkanut vähän pelottaa.
Kerhoa taapero rakastaa. Sillä vaikuttaa olevan siellä jonkunlainen "bestiskin". Täytyy ehdottomasti jatkaa kerhoa, vaikka nyt muutetaankin vähän kauemmas. Se tietää sitten vaan kerhoaamuina vähän aiempaa herätystä ja omalla kohdalla bussimatkaa sekä parin tunnin hengailua vanhalla asuinseudulla, mutta en todellakaan henno noita viikon kohokohtia taaperolta poiskaan ottaa.
Sosiaalisesti mikään ei ole muuttunut. Mä en synnytyksen jälkeen uskaltanut mennä lasten kanssa kertaakaan isompaan puistoon, koska pelkäsin, että siellä tulee jotain puhetta vauvan syntymästä enkä olisi kestänyt puhua sektiosta (*. Näemmä mä häpeän sitä aika paljon, vaikka se tapahtumana nyt olikin todella paljon ihanampi verrattuna siihen aiempaan traumakokemukseen. Silti esimerkiksi kertaalleen aloin parkua vauvakahvilassa (kun vauva oli noin pari kuukautta ja olin yhdessä infossa siellä), kun joku otti puheeksi synnytyksen, joten en todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että alan yhtäkkiä nyyhkiä jossain puistomammojen keskuudessa. Nyt en ole mihinkään vauvakahvilaan tullut menneeksi, en tiedä pitäisikö yrittää jos jonkun kerran sattuisi tuo siippa olemaan kotona niin että taapero voi jäädä sen kanssa. Sielläkin on kuitenkin ne omat klikkinsä enkä ole varma, kestänkö mennä johonkin nurkkaan yksinäni imettämään. Ehkä jos sillä verukkeella lähtisi, että löytäisi jonkun, joka voisi opettaa lisää kantoliinasidontoja, niin homma voisi toimiakin. En kuitenkaan enää haikaile, että mistään löytyisi varsinaista äiti-lapsiseuraa.
Kohta muutetaan. En ole pahemmin edes uskaltanut ajatella koko asiaa. Meille ei nyt tule muuton takia sen ihmeemmin jouluakaan - mennään toki joulunpyhiksi mummoloihin, mutta kotia ei koristella tai tehdä kotiin jouluruokaa. Voi olla, että siippa viettää osan joulusta pakkaamassa kotona kun minä ja lapset ollaan mummoloissa.
*) Mulla ei siis ole mitään kavereita siellä puistossa, mutta joskus vähän ennen vauvan syntymää pari äitiä alkoi kysellä mun laskettua aikaa ja siitä päättelin, että joku voi ehkä keksiä ottaa puheeksi synnytyksen. Lisäksi siippa on käynyt siellä puistossa, joten ne porukat tuntevat/tunnistavat tuon meidän jälkikasvun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)