torstai 30. tammikuuta 2014

Pääasiassa

Lapsi pamahti täyteen räkää, mutta lähtivät isänsä kanssa anoppilaan, kun ei sen ihmeempiä flunssaoireita ollut. Mulla koitti siis reilun vuorokauden vapaa. Tulee tarpeeseen, vaikka ensin tietysti taistelin itseni kanssa, että mitä sitä ja onhan tässä nyt saanut nukuttua aamuisin ja ei kai sitä nyt voi lapsestaan erossa olla. Hirveästi olisi tehtävää siivouksesta lähtien, mutta katsotaan mitä saan aikaiseksi. Nukkuakin olis hyvä jossain välissä.

Saa nähdä tuleeko meille sittenkin luonnollinen vieroitus. Tajusin eilen yhtäkkiä, että lapsi on jo vähän aikaa suosinut toista rintaa selvästi enemmän ja myöhemmin illalla sitten tein havainnon, että toisesta rinnasta tulee hädintuskin pari maitotippaa. Google apuun: selvisi, että on ihan normaalia, että maidontulo saattaa tyrehtyä jossain vaiheessa raskautta, yleensä puolenvälin tienoilla. Oho. Mä kuvittelin olevani täysin ehtymätön hana, josta riittäisi juotavaa myös naapurinlapsille.

Oltuani jo pidemmän aikaa jonkunlaisessa muutospaineessa ja tylsyyskriisissä, on myös oma kulahtanut perheenäitipeilikuva alkanut ärsyttää. Naama nyt on oma lukunsa, mutta nämä hiukset - oh boy. Mähän aloin kasvattaa hiuksia, kun Ekaa alettiin pukata alulle, koska ajattelin, että ei mulla välttämättä ole sitten enää rahkeita käydä joka kuukausi kampaajalla saksituttamassa lyhyttä kuontaloani. Mulla on kuitenkin suurimman osan elämää ollut ihan ihan lyhyet hiukset ja koko ajan nämä pitkät ovat tuntuneet yksinomaa hankalilta. Vaikuttaa siltä, että nämä ovat jonkun verran raskauden ansiosta suoristuneet, mikä on pelkästään positiivinen asia, mutta en edelleenkään osaa pitää hiuksia auki. Hiukset tuntuvat ärsyttäviltä naamalla, ne eivät ikinä pysy niin kuin pitäisi ja ovat vaan...ällöt. Ja kun pidän hiuksia kiinni, mullahan on tasan yksi tyyli eli kireä ponnari, koska en kestä myöskään irtohiuksia. Ja nyt kun hiukset ovat taas nyrhityt/katkeilleet, ne eivät yltä kaikki kiinni ja ne on kursittava kiinni kaikenlaisilla naurettavilla pinneillä ja lakalla. Näyttää ihan pelleltä.

Viimeksi meni lisäksi kampaajalla todella pieleen. Olen ajatellut, että kyllä nyt jokainen markettikampaajakin osaa lyhentää ja tasoittaa pitkiä hiuksia, mutta asia ei taida olla ihan noin. Ennen katastrofireissua kävin lyhennyttämässä hiuksia sillä ajatuksella, että koska edessä oli katkeilleita ja takahiukset taas vastaavasti niin paljon pidemmät, niin pituuseroa olisi hyvä tasoittaa. Hoin monta kertaa, että olen juuri saanut hiukset siihen mittaan, että kaikki kuitenkin yltävät kiinni ja näin tulee ollakin eli etuhiusten pituudesta ei pidä lyhentää. No, tästä voinee päätellä kuinka kävi. Hiuksia lähti niin paljon, että ne eivät enää takaakaan yltäneet kaikki kiinni, etu- tai sivuhiuksista puhumattakaan. Vittu. Tilanne on edelleen sama, vaikka kampaajakäynnistä on aikaa melkein viisi kuukautta. Nyt risoo jo niin paljon, että tämä liuhulettimalli alkaa olla tässä. Ei vaan tosiaan olisi rahkeita käydä joka kuukausi kampaajalla lyhennyttämässä hiuksia (heippa hei, 50 €!), mutta sitten taas joku välimallin (tätimallin?) leikkaus voisi vaan heti alkaa ottaa aivoon. Tai sitten se menee ihan viturallallei, koska hyvää kampaajaa tuntuu olevan niin mahdoton löytää. Miksi ne kaikki nykyään kyselevät, että miten ja millä leikataan ja otetaanko tästä sentti ja tuolta kaksi - eikö niiden pitäisi tietää?

No. Nyt on kuitenkin niin, että varasin keskustan trendikkään oloisesta kampaamosta huomiselle ajan. Katsotaan, miten eukon käy. Jos menee oikein perseelleen, niin alan harkita samaa kuin runsaan pääkarvoituksen omistava (naispuoleinen) tuttavani: kaikki pois omalla leikkurilla. Ei maksa mitään ja on helppo ylläpitää.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Ikea pelastaa

Olin laskenut siipan vuorot väärin viimeksi, kun yksinäisyys ja tylsyys ahdisti. Tuli siis erittäin iloisena yllärinä, että siipan vapaa alkoikin päivää aiemmin kuin luulin. Pelastuksen sinetöi - tattadaa - Ikea, jossa kävimme vetämässä huijauspullia ja hankkimassa pikkusälää. Lapsi kävi myös vähän rymyämässä lasten leikkipaikalla - vauhtia piisasi. Ei se vaan ujostele mitään eikä ketään. Veti pullansakin kuin aikamies. Seuraavana päivänä kävin vielä itsekseni shoppaamassa talvipäähineitä itselle ja lapselle, kylläpä teki terää!

Nyt on menossa siipan pidemmät vapaat, mutta vähän kireissä ja laiskoissa tunnelmissa. Olis miljoona asiaa tehtävänä, mutta ei ole kauhean aloitekykyinen olo. Väsymys tuntuu vähän väistyneen, vaikkakin joistain päivistä tietää heti kättelyssä, että nyt ei taas pysty mihinkään ylimääräiseen. Mulla on vajaan viikon ollut sellainen olo, että lapsen yövieroitus olis oikeastaan tosi hyvä juttu ja se saattais vähän edes lisätä näitä mun energiatasojani, mutta ei taida vieroitus onnistua nyt ainakaan näillä vapailla. Siippa ja lapsi ovat kyllä menossa anoppilaan yökylään, mutta vasta vapaiden lopussa (anopilla on myös vuorotyö ja vapaata vasta viikon lopussa). Työvuorojen alkaessa siippa ei taas pahemmin voi valvoskella, kun aamuvuoroihin pitää herätä ennen aamuneljää. Ja sitä paitsi se huudatusvieroitus ei mua vaan edelleenkään nappaa yhtään: sain tuossa juuri neuvoja, että lapsi saattaa huutaa parikin tuntia putkeen niin kuin päätä leikattaisiin ja yrittää hakata itseään lattiaan ym., "mutta se on ihan ok - sitten parin yön kuluttua se huutaa enää vartin". Ei vaan kuulosta hyvältä. Pitkässä ja hellemmässä vieroituksessa taas mun pitäis sinnikkäästi jaksaa valvoa ja olla antamatta öisin sitä tissiä ainakaan heti, mutta sekin kuulostaa juuri nyt pahalta. No, ratkaisun on kai tultava ennen pitkää: mä kun tuskin jaksan valvoa sekä taaperon että vauvan kanssa...

Käytiin muuten lapsen kanssa 1,5-vuotisneuvolassa. Sanonpa vaan, että meidän terkkari on vähän ulalla. Alkoi ihmetellä, että miten hänestä nyt tuntuu siltä, että on juuri nähnyt lapsen, vaikka lapsi on käynyt neuvolassa kortin mukaan viimeksi lokakuussa. Ei tajunnut, vaikka yritettiin kertoa, että lapsi oli juuri mun mukanani, kun kävin neuvolalääkärissä. Muutenkin oli havaittavissa sellaista pientä sekoilua (kuten aiemminkin). Lapsen lääkäri sitä vastoin oli todella mukavan oloinen. Heräsi taas raivo pikkukaupungin lastenlääkäriä kohtaan: mun olis pitänyt tehdä muistutus sen käytöksestä. Nyt ei todellakaan lääkäri puhunut vanhemmille kuin lapsille ja kohteli lastakin upeasti. Ei pidetty väkisin kiinni ja huudatettu vaan kaikki tutkimukset saatiin tehtyä ilman mitään sen ihmeempiä kommervenkkejä, ihan vaan lempeästi juttelemalla. Tykkäsin.



Taas sarjassamme haistapaska-/dear diary -postaus. Olen aloittanut varmaan seitsemän luonnosta, mutta jotenkin vaan kaikki kirjoitettu kuulostaa ihan pöljältä. Ei näytä irtoavan tällä hetkellä, sori.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Mo|no|to|nie, die; -, -n

Mulla on kaikki klassiset oireet. Tuntuu, että silmät pullistuvat päästä ja aivot läjähtävät hetkenä minä hyvänsä seinälle: on hyvinkin tylsää. Päivät toistavat itseään. Samat syömiset, pukemiset, kakat ja pissat, hokemat, kirjat, laulut ja ulkojutut. Lapsi hokee edelleen pappaa ja kakkaa ja joskus tuntuu, että tekis mieli karjaista, että vittu etkö nyt saatana tajua, että se ei ole kakka, se on kukka/pissa/aurinko/kello tai se ei ole pappa, se on pallo/lapsi/porkkana/pöllö. Päivän virkistävimpiä hetkiä on, kun saa astianpesukoneen niin täyteen, että sen voi laittaa päälle tai kun saa pyykinpesukoneen pyörimään. Tulee sellaiset tyydytyksentunteet että.

Useasta lähteestä on tullut luettua tai kuultua kuinka ulos lähteminen piristää. Kuinka se nyt piristää? Samat jutut sielläkin aina on. Kierretään samat puskat ja ihmetellään samat lamput, autot, linja-autot, koirat, ovet ja puut.

Että projektina sitten saada jotain muutosta tähän arkeen, koska pää on hajoamispisteessä. Tällä kertaa jo puolison ensimmäisen iltavuoron aamuna ahdisti niin, että hyvä kun henkeä sai. Vielä kaksi päivää. Taidan jättää keskiviikon ryhmäkäynnin väliin, jos mulla vaan on mitään mahdollisuutta karata täältä kotoa yksinäni johonkin.

Tuossa juuri vanha ystävä kyseli chatissa olenkohan mä masentunut. No mietipä sitä, olisitko itse? Kokeile ensi alkuun viettää kolme vuotta yksinäsi kotona ja katsotaan sitten miten masentaa!
 

Sekin risoo, että mä olen aina se, joka suunnittelee meille jotain ohjelmaa tai koettaa keksiä pieniä poikkeamia arkeen. Vaikka toisaalta, ymmärtäähän sen, että kun puolisolla on vuorojen välissä aina vaan se yksi vapaa, niin ei sitä välttämättä sitten tee edes mieli viettää laukkaamalla paikasta toiseen. (Pidemmät vapaat ovat siis vuorojen lopussa.)

Tiineyskuulumisia

Koska tänne blogiin on hyvä kirjoitella asioita ihan muistiinkin, niin vedän nyt tällaisen tylsähkön raskaudenseurantapostauksen. Nyt on siis käyty niskapoimu-ultrassa ja neuvolalääkärilläkin. Seuraavan perusneuvolakäynnin päätin jättää väliin (koska mulle sellainen vaihtoehto tarjottiin), joten seuraavan kerran piipahdankin siis raskauden tiimoilta rakenneultrassa.

Niskapoimu meni jees, ei mitään ihmeitä - paitsi ehkä ultraavan kätilön sähläys, kun piti tsekata riskiluvut. Kolmas kerta toden sanoi. "Oho, en varmaan ollut muistanut tallentaa näitä sinun tietojasi." Kaiken lisäksi ruudulle pamahti ensimmäisenä mun iän perusteella määräytyvä Down-syndrooman riskiluku, joka sitten hetken aikaa aiheutti pieniä paskahalvausoireita. Kätilö oli myös jostain syystä varma, että hän oli ultrannut mua mun ensimmäisenkin raskauden aikana, mutta vakuutin, että tuolloin tuli käytyä kyllä vallan toisessa sairaanhoitopiirissä. Ihan kiva käynti, kätilö selitti asiosta paljon enemmän kuin ekan raskauden vastaavassa tilaisuudessa.

Neuvolalääkäri puolestaan todensi napatyrän ja totesi luonnollisesti, että katsotaan nyt tämä raskaus tästä ensin ja sitten mietitään pitääkö tyrälle tehdä jotain. Nyt kai tilanne oli jotakuinkin hallinnassa, kun tyrä ei sentään makuuasennossa töröttänyt ylhäällä. Hitusen tuli myös kylmiä väreitä, kun lääkäri totesi jotakuinkin niin, että mulla on edellisessä raskaudessa ja synnytyksessä ollut "niin paljon kaikkea", että mut toki lähetetään synnytystapa-arvioon, koska ei ole sanottua, että alatiesynnytys enää onnistuu. Aika jännä, koska synnärillähän mulle vakuuteltiin moneen kertaan, että seuraava synnytys voi ihan hyvin onnistua alateitse. Lääkäri oli myös sitä mieltä, että vaikka valtakunnallisista suosituksista on tipahtanut keskiraskauden lääkäri kokonaan pois, niin mä tulen myös keskiraskauden aikaan lääkärikäynnille. Sitten katsotaan lähetteet pelkopolille ja muualle kuntoon. Olisin kyllä saanut pelkopolilähetteen saman tien, mutta se tuntuu juuri nyt jotenkin turhalta. Lähetteestähän oli muuten puhetta jo ekalla neuvolakäynnillä terkkarin kanssa, kuten myös neuvolapsykologista.

Mulle ehkä tuon lekurikäynnin jälkeen pamahti ensimmäistä kertaa sellaisena utuisena ajatuksena mieleen, että mitä jos päädytäänkin suunniteltuun sektioon. En ole pahemmin ajatellut koko synnytysasiaa siltä kantilta mitä itse haluaisin. Olen vaan ajatellut, että asiasta on ehkä hyvä jutella jonkun kanssa, myös siellä pelkopolilla. Synnytyshän on sinällään mulle edelleen peikko, joka saa mut välillä spontaanisti itkemään. Tyyliin kuulen sanan "sektio" ja hanat aukeavat välittömästi ilman että ehdin kunnolla edes ajatella mitään. Ja vaikka en halua ajatella koko asiaa, niin iso osa musta uskoo, että mä en kykene alatiesynnytykseen, että se ei vaan onnistu. Oh well. En oikeasti halua ajatella asiaa vielä, haluan kieltää sen niin kauan kuin mahdollista.

Mulla oli muuten lapsukainen mukana neuvolalääkärissä - olin varmistanut etukäteen, että onhan ok ottaa lapsi mukaan. Terkkari paimensi lasta. Kun tulin pissanäytettä antamasta, terkkari oli puhelimessa ja totesi: "Se meni tohon suuntaan." Oli sitten karannut ja mennyt odotusaulaan leikkimään leluilla. Hetken aikaa jo mietin mihin se on mahtanut ehtiä, neuvola kun on yhteydessä mm. labraan ja hammashoitolaan. Ei taas minkään valtakunnan ujostelua tai himmailua muutenkaan: lapsi heti ensimmäisenä meni terkkarin eteen, otti sitä kädestä kiinni ja pyysi syliin nähdäkseen ikkunasta ulos. [Mä välillä edelleen mietin, onko tuo normaalia - lapsihan mm. täällä kotona meni ja otti ovelle tullutta imurikauppiasta kädestä kiinni ja kuljetti sen meidän olkkariin, että hei nyt vähän leikitään.] Terkkari oli sitä mieltä, että lapsi on varmaan ollut päiväkodissa, kun on noin rohkea. Totesin, että ei ole ollut minkään valtakunnan päiväkodissa, on vaan ihan luonnostaan jostain syystä noin...reipas.

torstai 16. tammikuuta 2014

Onneksi on kaupunki

Kerroin taannoin, kuinka jäimme joulunpyhinä kiinni siipan kummitädille. Tarina sai sen verran jatkoa, että kummitäti oli heti seuraavana päivänä ponkaissut kylältä (pikku)kaupunkiin ja mennyt kertomaan uutisen siipan vanhemmille. Tämä oli tietysti odotettavissakin, mutta asia alkoi ärsyttää enemmän vasta jälkikäteen. Arvasin heti mitä siipan isä pehmitteli, kun tultuaan kaitsemaan lapsukaista hän sanoi mulle, että kummitäti on ihmistyyppiä, joka haluaa tietää kaikesta kaiken ja että siinä suvussa on muutkin samaa kaliiberia. On huomattu. Tässä vaiheessahan siipan isä ei tunnustanut vielä, että he tietävät mun raskaudestani, mikä nyt olikin ihan korrektia.

Mutta ärtymys on siis tässä kasvanut hiljakseen. Että miten hemmetin surkea elämä pitää ihmisellä olla, että pitää ihan varta vasten lähteä juoruilemaan ympäri kaupunkia aiheesta, jonka ei pitäisi ennen "virallista julkistusta" koskettaa yhtään ketään muita kuin asianosaisia? Miten sairaita ja pieniä voivat ihmiset tuolla landella olla? Kummitädin - ja mun mummoni - kylällä tuollainen touhuhan on suorastaan normaalia. Kaikki ihmisten yksityisasiat juoruillaan ja puidaan yleisesti, mikään asia ei pysy salassa. Mun mummollenikin on miljoona kertaa sanottu, että kaikkia asioita ei tarvitse laulella kylillä, mutta aina se vaan laulelee. Enkä nyt tällä tarkoita, että suosisin jotain erityistä vaikenemisen kulttuuria, mutta kun ihan kaikkea ei tarvitsisi jakaa sellaisten kanssa, jotka eivät asianosaisia henkilökohtaisesti edes tunne.

Jo se, että ajaa autolla kylän läpi, aiheuttaa juoruaallon. On käyty silloin-ja-silloin mummolassa tai hautausmaalla. Jos ei olla vähään aikaan käyty, siitäkin puhutaan. Kaikkein hulppein esimerkki tästä touhusta on ehkä se, kun mun nyt jo edesmennyt pappani alkoi sairastella enemmän ja saattoi kaatuilla öiseen aikaan niin, että ei päässyt enää pystyyn jne. Tätä varten mun isovanhempani jättivät öiksi pienen lampun palamaan - että jos pappa ei ihan joka kerta törmäilisi johonkin ja häntä olisi helpompi heti auttaakin, kun jotain tapahtuu. No, tästäpä olivat sitten kyläläiset yhdessä tuumin naputtaneet mun mummolleni. Olivat kuulemma pistäneet merkille, että heillä palaa valo öisin ja ovat huolestuneita mitä menoa heillä öisin oikein pidetään. Ei siis oltu tippaakaan huolestuneita mun pappani terveydentilasta vaan lähinnä siitä, että talossa on öiseen aikaan meneillään jotain epämääräistä kun ihan valoja kehdataan pitää päällä. Että jo on törkeyden huippu. Olisikin jotain pientä viatonta juoruilua, mutta meininki viedään kyllä useimmiten ihan kusipäiselle ja pahansuovalle tasolle.

Vaikka meno pikkukaupungissa ei ehkä ollutkaan ihan yhtä pahaa, niin mä olen erittäin onnellinen, etten asu enää edes siellä pikkukaupungissa. Ei tarvitse miettiä, että jokainen liike raportoidaan johonkin suuntaan ja on jotain toiveita elellä omassa rauhassa eikä tarvitse pelätä, että joku mummelidelegaatio on jatkuvasti oven takana. Mä tykkään sen verran omasta rauhasta ja pidän kotiani niin pyhänä paikkana, että tahdon vähän edes tietää etukäteen ketä on tulossa kylään ja millaisella kokoonpanolla. Tuota aiemmin mainitsemaani sukuhaaraahan ramppaili kylässä yllärinä ihan jonkun verrankin silloin kun asuttiin pikkukaupungissa, vaikka silloinkin me yritettiin sanoa, että tulosta olisi kovin kiva ilmoitella etukäteen. Ei mennyt viesti perille. Kaupunkiin on tyypeille vähän turhan pitkä matka lähteä kokeilemaan oven taa, ollaanko kotona - onneksi on kaupunki.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Huh-huh

On ollut melko rankkaa. Viimeiset kolme päivää ovat olleet jokseenkin normaalin oloisia, mutta en vielä juhli, että uupumus on poissa. On ollut vaikeaa hyväksyä oma olo ja on vituttanut, että ihan koko elämä on pyörinyt ainoastaan nukkumisen ympärillä. On vituttanut, että ensimmäiseksi aamulla vituttaa herätä ja vituttaa yrittää olla hereillä. Olen yrittänyt nukkua lapsen päiväuniajat ja mennä ajoissa nukkumaan, mista onkin sitten aiheutunut se, että kun kaikki oma aika on mennyt nukkumiseen tai sen yrittämiseen, niin on väistämättä alkanut ahdistaa. Lujaa.

Ja jos tämä väsymys olisikin väistynyt nukkumalla, mutta ei. Okei, eihän tässä elämänvaiheessa vaan nukuta 12 tunnin yöunia (enkä edelleenkään saa aina unta kunnolla), ei lähellekään, mutta kun on tuntunut, ettei tähän auta mitkään normaalit kikat tai sitten kaikkia kikkoja ei vaan voi käyttää. Ulkoilu - ei auta. Ulkoilun jälkeen olen saattanut jopa hetkeksi nukahtaa istuvilteni sohvalle, JOS lapsi on hetken päristellyt yksinään autoillaan. Taju vaan on lähtenyt. Kofeiiniannos tulee otettua aamulla ja annos toimii ehkä kaksi tuntia. Päiväunet ovat auttaneet sen verran, että ei ole kuukahtanut ärtymykseen ja on pystynyt jotenkuten sinnittelemään, mutta suurta apua ei päikkäreistäkään ole ollut. Voimat ovat vaan olleet ihan totaalisesti pois.

Huonon omantunnon määrän voi päätellä siitä, että näitä oloja on kestänyt parisen kuukautta. Sen voi myös päätellä siitä, että välillä oma lapsi on ärsyttänyt ihan kohtuuttomasti ja että olen toisinaan kyseenalaistanut koko homman. Mä olen edelleen sitä mieltä, että on aika sairastakin rasittaa omaa kroppaa ja psyykeä uudella raskaudella näin pian - saatikka sitten, että edessä on toinen parin vuoden valvomisputki. Mutta minkäs teet, kun ei ole aikaa hukattavaksi. Jotenkin tästä on nyt vaan selviydyttävä.

Tekee mieli töihin. Pahasti. Olis tehnyt niin hyvää tehdä edes parin kuukauden jakso töitä ennen äitiyslomaa, mutta voi olla hyvinkin turha toivo. Kaipaan haasteita ja vähän toisenlaisia rutiineja päivään. Nyt tuntuu, että aivot, kroppa ja mieli näivettyy ameebatilaan. JOS tämä väsymys tästä yhtään helpottaa, niin mun on pakko ottaa omaa aikaa pari kertaa viikossa ja koettaa tehdä jotain poissa kotoa, vaikka sitten joutuisinkin tekemään sen jonkun yksinäni. Mä olen edelleen ihan paska ottamaan omaa aikaa ennen kuin olen suurinpiirtein pimahtamispisteessä, mutta sen on muututtava. Mä en muuten jaksa mitenkään uutta kotirupeamaa. Mä sekoan tänne muuten.

Mä en edelleenkään usko, että sosiaaliseen elämään on luvassa suuria muutoksia, mikä pelottaa. Pääsin tässä juuri uuteen odottavien äitien FB-ryhmään ja pakko on taas todeta, että eipä varmaan natsaa sitäkään kautta. Disclaimerina todettakoon, että en halua kritisoida ketään tai mollata toisten "tapaa odottaa", mutta kun se mahojen, mittojen ja sikiökuvien vertailu ei vaan ole mua varten. Mä en tajua sitä yhtään. Mä en osaa ihkutella tai lässyttää. Ja kaikki on tosi nuoria, mä olen aina vanhin. Vertaistukea on näemmä lähes mahdotonta löytää.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Tyrät rytkyy

Olin taas luonnostellut uikutusta uniasioista ja mielialasta. Jääköön julkaisematta, ei tuo niin mitään lisäinfoa. Välillä nukuttaa, välillä ei, useimpina päivinä olo on kohmeloinen.

Tänään vietän taas vapaapäivää (alvariinsa lomalla!). Mietin lähteäkö tänään kaupungille vai säästääkö reissu kenties huomiselle ja ottaa näin lisää omaa aikaa - tulis meinaan nyt tarpeeseen. Puoliso on lähdössä viikonloppuna seuraamaan eräitä kisoja - matka, jolle munkin piti alunperin lähteä mukaan, mutta jonka arkkuun viimeisen naulan löi tulossa oleva ultra. Eikä me oltais lapselle kuitenkaan saatu hoitajaa. Nyt joudutaan turvautumaan pariksi tunniksi puolison iskään, mutta eiköhän ne täällä homman hanskaa, kun lapsikin nukkuu päiväuniaan suurimman osan tuosta ajasta.

En tajua, miten oman ajan ottaminen onkin edelleen niin vaikeaa. Jos mun oli suorastaan mahdotonta lähteä pienen vauvan läheltä minnekään, niin en mä ole vieläkään kauheasti oppinut. Jossain vaiheessa alkaa sitten vanne kiristää päätä ihan kunnolla. Jotenkin tuntuu hölmöltä yrittää keksiä ohjelmaa itselleen ja itsekseen, kun ei sitä seuraa vaan kauheasti ole. Näin täkäläistä ystävää paitsi The Keikan jälkeen jatkobileissä (olin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni selvin päin baarissa!) ja hotellin aamiaisella niin myös ennen joulua lounaalla kaupungilla - teki muuten aika terää. Harmi vaan, että tapaamisia on juuri nyt aika vaikea järjestää lisää.
 

Sain sentään sovittua alustavasti, että lähden helmikuussa harrastustoverin kanssa näyttelyyn. Omia elukoita mulla ei ole sinne viedä, mutta menen turistiksi. Pakko päästä pois kotoa, pakko päästä nyt hengaamaan johonkin tuttuun ympäristöön, pakko nähdä elukoita ja pakko päästä juttelemaan ihmisille. Se vähän huolettaa, että näyttelypäivät ovat tolkuttoman pitkiä ja unta tulee varmasti vähän (ajellaan kai takaisin kotiin yöksi ja seuraavana aamuna taas), mutta puolisolle sattuvat vapaat juuri tuohon aikaan, joten mä oletan härskisti, että saan myös nukkua vähän ylimäääräistä.

Muihin aiheisiin: Diagnosoin itselläni napatyrän. Olenhan mä aiemminkin huomioinut ja tässä blogissakin maininnut, että vatsa ja napa eivät palautuneet edellisestä rääkistä kunnolla. On se pystysuora harjanne ja räjähtänyt napa. Nyt tajusin, että tyrähän se varmaan siellä, koska navan värikään ei ole ns. normaali. Olen myös tuntevinani pehmeän massan sen takana. Voisi tietysti vituttaa enemmänkin, mutta onhan se nyt vähän ironista, että mun kroppani ainoa kohta, johon yhtään pystyin aiemmin olemaan tyytyväinen OLI mun vatsani ja nyt se on ilmeisesti niin paskana, että ainoastaan joku leikkaushoito voi tuoda avun. Olen nimittäin aika varma, että napatyrä ei riitä vaan kyllä tuolla taustalla lymyilee myös se vatsalihasdiastaasi.

Nythän mulla on siis jo ihan kunnon raskausvatsa ja napa näyttää siltä kuin se yleensä näyttää viimeisillä viikoilla, vaikka olen vasta lähestymässä ensimmäisen kolmanneksen loppua. Että hei jee. Täytynee mainita asiasta neuvolälääkärille, se kun sattuu olemaan tässä viikon sisällä. Täytynee myös mainita, että silmät on paskana - kannatti ostaa ne uudet (kalliihkot) piilarit, koska en voi enää ajatellakaan tunkevani näihin silmiin mitään. Roskan tunne on ihan ilman mitään piilareitakin, ja silmät ärtyilevät vähän väliä ihan itsekseen.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Elukoista

Mennäänpä tällaisella yleisaiheella välillä (ja palataan niihin päivänpolttaviin tuonnempana). Tämä kirjoitus on lepäillyt luonnoksissa jonkun aikaa, mutta nyt sen pitää päästä julki.

Tätä on jotenkin vaikea alustaa, koska en halua kuulostaa ärtyneeltä, kun en kerrankin sitä ole. Asia jäi vain mietityttämään, kun luin joskus aiemmin paristakin tykkäämästäni blogista, kuinka ylenpalttinen lemmikkieläinhössötys voi olla rasittavaa joko ihan livenä tai somessa. Ymmärrän pointin sinänsä: mua rasittaa myös mikä tahansa yksipuolinen hössötys, johon on vaikea samaistua. Ja vaikka mulla itsellänikin on lemmikkejä, niin jos mut nyt tästä viskattaisiin johonkin ryhmään, jossa jauhettaisiin vaikkapa palveluskoiratoiminnasta, niin voisin myös hetkisen kuluttua väsähtää. Ja elukkamaailmassa mua ärsyttää mm. tyypit, joille näyttelymenestys on Se Juttu - mä olen itsekin käyttänyt elukkani korkeimpaan titteliin saakka, mutta mun oma itsetuntoni ei erityisemmin nouse siitä, että elukka saa jonkun sertin. Mä en myöskään ihan täysin tajua niitä kasvattajia, joiden mielestä näyttelytuomarien mielipide sanelee, miten kasvatetaan eli pääasiassa (liioiteltua) ulkonäköä silmälläpitäen. Mutta mikä on liikaa, missä se raja kulkee? Milloin lemmikkieläinhössötys menee överiksi?

Mähän olen jotenkin vähän nyrjähtänyt tässä lemmikkiasiassaKIN. Olen usein sanonut, että eläimet ovat parempia kuin ihmiset ja voisin melkein väittää, että olen tuota mieltä vielä näin lapsuus- ja teinivuosien jälkeenkin. Nyt jos siipan eläinallergia pahenis (jep, sekin on allerginen), meiltä varmaan lähtis siippa eikä elukat. Mä en tiedä, onko kukaan opettanut mulle eläinrakkautta - kotona meillä kun ei ole mitään lemmikkejä ollut kun olin lapsi. Äiti opetti mulle eläinpelon ja vaikka olen lapsuudesta lähtien ollut hulluna eläimiin, pelkäsin niitä hurjasti. Silti mun hartain toiveeni oli, että saisin jonkun oman lemmikin.
 

Sain akvaarion, joka oli ihan paska ja tylsä. Olen vauvasta lähtien kärsinyt hengitystieoireista ja allergiasta, jotka sitten pahentuivatkin astmaan asti. Eläinallergia jylläsi myös pahana ja kaikista karvaisista tuli järkyttävät oireet: hengitys alkoi pihistä ja takuta, silmät vuosivat ja turposivat melkein umpeen, nenä vuosi ja ihoon ilmestyi ihottumaa. Silti mä aina hinguin eläinten lähelle. Jossain vaiheessa aloitin ratsastuksen. Talliin en kunnolla voinut mennä, koska tulin sieltä aina astmaisena ja naama turvoksissa, mutta jatkoin harrastusta kunnes se oli vaan ihan pakko jättää tai seuraava vaihtoehto olisi suurinpiirtein ollut vetää viimeiset pihinät ponin vieressä. Sain ottaa kotiin gerbiilejä, mutta nekään eivät ihan täysin mun lemmikkipaloani sammuttaneet, kun olisin tahtonut jonkun isomman elukan, sellaisen josta on seuraa. Lopulta allergisoiduin gerbiileillekin niin pahasti, että gerbiilit oli pakko antaa mummolaan, jossa kuitenkin pystyin niitä käymään hoitamassa.

Lemmikittömyys oli mulle lapsena aivan järkyttävän hirveä asia. Mä olin ihan hemmetin surullinen ja onneton lapsi ja myöhemmin myös hemmetin surullinen teini (1). Mä olisin vaan tahtonut oman lemmikin, en mitään muuta.

Kului vuosia. Astma parani ja elelin lääkkeettä pitkään. En ollut juuri missään tekemisissä eläinten kanssa, välttelin kaikkia lemmikkikoteja. Sitten mun isäni otti kissan. Olin siitä ensin ihan kettuuntunut, koska musta isän olis pitänyt ajatella, että mä en voi oleskella saman katon alla sen kissan kanssa. Sitten mä ihastuin siihen kissaan ja pääsin myös kissapelostani kirjaimellisesti yhdessä yössä. Se kissa oli ihan ihmeellinen olento.

Kului pari vuotta ja totesin, että näin 3-kymppisenä munkin oli aika saada omia lemmikkejä. Mähän siedättyisin niille. Aloin kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää astmalääkkeitä uudelleen ja käytän niitä edelleenkin kevyellä ylläpitoannoksella. Oireet pysyvät hyvin kurissa, ja mielestäni olenkin siedättynyt ihan ällistyttävästi, kun miettii, miten rajuja mun oireeni aiemmin olivat. Ensimmäiset vuodet noiden elukoiden kanssa olivat mielettömiä, mä hengasin niiden kanssa ja itkin silmät päästäni kaikki illat, kun olin niin kiitollinen, että mulla oli ne. Ja kyllä mä edelleenkin tuijotan noita mun karvaisiani silleen rakastuneesti ja mietin, että onpa tuokin olento vaan ihana. Mä rakastan niitä ihan hulluna.

En tiedä, mä en osaa ajatella tai puhua aiheesta kuulostamatta esiteini-ikäiseltä heppahöperöltä. Mä en hirveästi haaveile, mutta jos jostain haaveilen, niin siitä, että pääsisin töihin johonkin eläintenpelastuskeskukseen, vaikka sellaiseen fantsuun, jossa on isoja kissoja ja simpansseja (2). Sitten hoitelisin päivät pääksytysten niitä eläimiä ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Jos pieneläinten hoidosta maksettaisiin jotain muutakin kuin nappeja, niin saattaisin ehkä yrittää hakeutua alalle - tosin mä luulen, että kun kuitenkin olen allerginen, niin se ura on multa poissuljettu.





(1) Toki teininä surullisuus johtui jo muustakin kuin lemmikittömyydestä.
(2) Kävin muuten reissulla (siis tällä viimeisimmällä katastrofireissulla) ehkä vähemmän glamöörissä katukissapelastuskeskuksessa ja tekee mieli palata kaupunkiin ihan senkin takia, jos pääsisi vähäksi aikaa vapaaehtoiseksi auttelemaan siihen keskukseen. Mä olen niin onnellinen (tästä tulee välitön mielleyhtymä Burman simpansseihin...), että sain nähdä sen keskuksen, se oli yksi reissun kohokohdista!