Olispa elämässä muutakin kuin uniasiat, mutta eipä ole vieläkään. Olen yrittänyt nukuskella joka välissä, mutta olen selvästi uupunut edelleen. Saan vähän paremmin unta enkä enää valvoskele jokaisen yöllisen heräämisen jälkeen, joten toivo on herännyt, mutta heti jos tulee yksikin huonompi yö, invalidisoidun taas täysin (vähän tuntuu, ettei niitä hyviä öitä tule koskaan kahta putkeen). Puolisolla on ollut päävastuu lapsesta varmaan kuukauden ajan, kun mä en vaan pysty. Joinain päivinä en jaksa edes pukeutua, laahustan vaan yöpaidassa ja odotan (& pelkään) iltaa. Iltaisin ei pahemmin enää mietitä mitä kivaa katsottaisiin telkusta kun lapsi on mennyt nukkumaan: me mennään nukkumaan. Puolisohan simahtaa heti, mutta mä en vieläkään saa kovin aikaisin unta. En sentään valvoskele enää aamuyöhön - ellei sitten lapsi päätä toisin.
Lapsella on joinain öinä edelleenkin selittämättömiä valvoskelujaksoja. Muutenkin sillä saattaa kestää pitkään ennen kuin se nukahtaa ja välillä se vaatii, että joku on sitä nukuttamassa. Myös öisin sen kanssa pitäisi joskus hengata, että se nukahtaisi uudelleen, mihin mulla on ollut suuria vaikeuksia asennoitua. On ollut vähän sellainen "nyt vittu nukut, olet jo saanut tissiäkin, mitä sä nyt vielä vaadit" -fiilis. Puoliso on välillä rientänyt hätiin, kun mä olen tuhertanut itkua sängyn vieressä, että en vaan kestä enää valvoa.
Joulu oli mukava, mutta osa päivistä meni toki vähän sumussa. Päätin, että ensi jouluna meillä jaetaan lahjat hieman aiemmin kuin päivällisen jälkeen, koska ilta meni lahjainnostuksesta överiksi. Lapsi suopui nukahtamaan vasta joskus klo 22 aikoihin ja heräsi pari kertaa yöllä selvästi ihan pelkästä innostuksesta. Jouluaamuun herättiinkin sitten klo 04 - tai mä lähinnä kävin hereillä ja totesin, että en pysty ja painuin takaisin nukkumaan. Kello soittikin sitten klo 06, kun oli lähtö kotiseudulle sukulaisiin. Päivä oli tuskallinen, koska sain taistella koko ajan nukahtamista vastaan.
Kävimme joulupäivänä piipahtamassa myös puolison kummitädillä, joka on kuulemma ollut kovin näreissään siitä, että emme ole käyneet ja että hän ei ole saanut lapsesta kuvia. Totta puhuen ei ole käynyt mielessäkään teettää valokuvia tädille eikä ihan täysin mene jakeluun, miten meidän lapsi voi olla tädille niin suuri asia, mutta ilmeisesti täti on nyt vähän katkera siitä, ettei omilta lapsilta ole tullut jälkikasvua eikä täti ole päässyt mummoksi. Että koetetaan ymmärtää (vaikkei oikeasti ymmärretäkään täysin). No, täti oli arvatenkin tohkeissaan, mutta päivän ylläri tuli sitten siinä vaiheessa, kun täti yhtäkkiä alkoi sivellä mun vatsaani ja kysellä, että kukas se täällä majailee. Arvasi lasketun ajankin oikein. Tilanne tuli sen verran puun takaa, etten ehtinyt edes ärsyyntyä mutta enpä myöskään osannut lähteä keksimään mitään peitetarinaa tai teeskennellä loukkaantumista. Edelleenkään ei se valehtelu ole mun heiniäni, en vaan osaa. Täti on luonnollisesti suvun juorumylly, joten eiköhän mun raskaudesta tiedä sitten jo koko puolison puolen suku. Plus mun mummoni, jonka kavereita täti on, samalla kylällä kun asuvat.
Kävimme tosiaan myös mummollani. Käynti arvelutti siihen pisteeseen asti, että hermoilin ja äksyilin ennen reissua kovin. Annoin taas mummolle ukaasin, että isää ei tarvitse kylään välttämättä kutsua, mutta kuuroille korvillehan moinen pyyntö aina menee. Piti sitten jännittää millaisessa kunnossa mies on. Taisi olla jopa selvin päin, mutta rappioalkoholisti on rappioalkoholisti: kävely on katkonaista, ulkomuoto järkyttävä eikä puhekaan enää luonnistu kunnolla. Koetin siinä sitten tolkuttaa itselleni, että ei lapsi kerrasta traumatisoidu.
Että semmosta. Olis kiva kirjoittaa joskus joku järkevä teemapostaus tai vaikka joku pohdiskeleva maailmantuskapaatos, mutta ei irtoa. Lähden suihkuun ja nukkumaan, että on jotain toivoa yöunista. Varsinaista limboelämää taas.
PS. Lähes pakkomielteen asteelle äitynyt siirtymäobjekti on alkanut ärsyttää. Ei riitä, että se pitää saada unikaveriksi vaan nyt sen kanssa pitäisi hengata koko ajan. Myös suihkussa ja ruokapöydässä ja potalla ja joka pirun paikassa. Ei riitä yksi tai kaksi kertaa, että objekti on ollut illalla hukassa, kun pitäisi nukkumaan. Järki lähtee.
Aamulla on epätoivo ja kiukku, kun yö on mennyt seuraavasti:
- Klo 22.30 sänkyyn kirjan kanssa.
- Klo 22.45 kirja pois.
- Klo 23.30 elukat herättävät > kirjan lukuun.
- Klo 00.30 kirja pois.
- Klo 00.45 lapsi herää, siippa rauhoittelemaan (ollaan parina yönä nyt yritetty lopettaa yöimetyksiä). Kun lapsi nukahtaa, siippa palaa sänkyyn ja nukahtaa välittömästi. Itselle taas kirja käteen.
- Klo 01.15 kirja pois.
- Klo 01.30 elukka herättää > kirjan lukuun.
- Klo 02.15 kirja pois.
- Klo 03.00 toinen elukka herättää > kirjan lukuun.
- Klo 03.30 kirja pois.
- Klo 05.30 lapsi herää, tissi suuhun.
- Klo 06.00-06.10 lapsi nukkuu herätäkseen taas. Selvä, ei nukuta.
Oltiin sovittu, että siippa saa kerrankin nukkua aamulla myöhään, mutta ei se sitten nukkunut, koska joku oli vähän kiukkuinen. Jatkoin unia 07.00-09.45, mutta voin kertoa, että edelleen vähän väsyttäisi. Ai että alkuraskaudessa väsyttää niin, että nukkuu 12 tunnin yöunia? Ei meillä vaan! Aika järkyttävän epätoivoista nukahtaa useita kertoja herätäkseen heti uudelleen. Alkaa olla selvää, että mun unettomuuteni ei todellakaan ole hormonaalista vaan en osaa enää nukahtaa, koska joko pelkään, että joku herättää kuitenkin heti tai sitten joku oikeasti herättää.
Lapsikin oli muuten aamulla nukahtanut istuvilteen isänsä viereen sohvalle. Pakko kai antaa sen nukkua vähän pidemmät päiväunet, koska se on muuten taas kiukkuinen kuin ampiainen. Tuntuu vähän nyt tämä viime aikojen kehitys siltä, että päiväunien nipistys ei ole todellakaan toiminut toivotulla tavalla: se tunti ei ole siirtynyt yöuniin vaan lapsi herää taas entistä aiemmin aamulla ja on sitten ihan rättipoikki väsynyt.
Kävin keikkareissullakin ja olin yötä hotellissa. Siippa ehdotti, että olisin ollut siellä toisenkin yön, niin olisin saanut nukuttua, mutta enhän mä nyt siihen suopunut. Olisi ehkä pitänyt.
Viime viikolla huolestuin, kun raskausoireet lopahtivat käytännössä melkein kuin seinään. Tällä viikolla on taas käynyt selväksi, että paksuna ollaan. Hieman huolestuttaa tuleva The Keikka, jolle nyt pääsen kuin pääsenkin puolison suostuttua ottamaan vapaata töistä.
En edelleenkään ole oksentanut, mutta olo on huono. Kovin huono. Olen myös ollut viimeiset pari päivää niin uuvuksissa, että jo istuvillaan olo tuntuu suureltakin voimainkoetukselta. Astianpesukoneen tyhjennys hengästyttää. Joka kerta, kun kumarrun tai kyykistyn, joudun ottamaan tukea ylös noustessa, koska huimaa vaan niin pirusti. Samalla tulee myös oksennusrefleksi, josta olen kuitenkin tähän mennessä selvinnyt muutamalla kakomisella. Lapsiparka katsoo ihan ihmeissään, että mitä äiti oikein hommaa. On ruvennut välillä matkimaan mun kakomisääniäni.
Ei tämä viimeksi tällaista ollut. Kuten sanottu, selvisin tasaisella puputuksella tai tuoremehun lipityksellä, mutta nyt pelkkä ajatuskin (lämpimästä) ruoasta saa naaman vihertämään. En saa oikein syötyä päivällä mitään, jugurttia ja tuoremehua olen yrittänyt lipittää ja nakertaa jotain keksiä, mutta lämpimän aterian saan pakotettua päivällisaikaan tai vasta ihan illalla. Ja toisin kuin viimeksi, ruoasta tulee helvetin huono olo. Pari päivää on mennyt lapsen kanssa todellakin sieltä, missä aita on matalin: on tuijotettu televisiota, syöty välillä valmisruokaa ja olen yrittänyt houkutella lasta leikkimään sohvan äärelle, niin että itse voisin vaan maata.
Ei ihan äkkiseltään uskoisi, että joku katkarapua pienempi saa olon tällaiseksi. Energinen keskiraskaus, tule jo!
Kävin ultrauttamassa "klöntin". Aikaa varatessa pyysin myös saada jutella lääkärin kanssa endometrioosista. No, ultran tulokset olivat oikein mainioita, mutta endometrioosijuttelu jäi hyvinkin tyngäksi. Homma eteni jotakuinkin näin:
L(ääkäri) [halaa]: On se vaan ihanaa, että teille on nyt toinen lapsi tulossa! Onneksi olkoon! Olette varmasti jo kovasti joulua valmistelleet ja teillä siellä esikoinenkin odottaa jo joulua innoissaan. Kohta pääsette sitten kertomaan, että hän on saamassa pienen sisaruksen - aivan ihanaa!
T(ylsyys): Kiitos. Mmmmm...joo. Mites se endometrioosi, voiko se jotenkin vaikeuttaa tätä raskautta? Kun mulla oli pahoja kipuja edellisessä raskaudessa, niin mietin, että jos se endometrioosi on siihen vaikuttanut jotenkin.
L: Ei kuule kyllä raskaus vaan helpottaa endometrioosia. Endometrioosi häviää raskauden aikana.
Tässä kohtaa lääkäri selitti kuitenkin, kuinka endo tulee monille yllätyksenä nimenomaan sektion yhteydessä, kun sieltä sitten löytyykin hiutalemaista endometrioosikudosta. Yritin jatkaa aiheesta kyselyä, koska musta on vähän ristiriistaista, että endo katoaa, mutta ei sitten oikeasti katoakaan (?!). (Olin oikein ottanut mukaan mustaa valkoisella, jossa todetaan, että endometrioosikudosta on laajasti joka puolella ja että kudos hankaloittaa sektiohaavan ompelua eikä virtsaputkeakaan meinata saada kohdalleen. Jäi näyttämättä.)
L: Kyllä se endometrioosi vaan helpottuu. Ne on ne sun kivut johtuneet vaan siitä raskaudesta. No niin, nyt voidaankin sitten katsoa millainen pieni siellä kohdussa oikein majaileekaan. Otat housut pois ja käyt tuohon makaamaan.
[Riisun ja asetun makaamaan.]
L: On se vaan niin ihanaa, kun saatte toisen pienen! Nyt onkin jännittävää nähdä kuinka se pikkuinen siellä polskii.
Tässä vaiheessa mä olin jo käydä vähän epätoivoiseksi, sillä olin ennen ultraa onnistunut uskottelemaan itselleni, että kohdussa ei todellakaan voi olla elävää sikiötä. Olin jo sanoa, että et muuten tiedä, onko siellä oikeasti elämää, joten voit vaikka lopettaa sen hehkutuksen ihan just nyt.
L: No niin, täällä hän nyt on! Ihanasti siellä sydänkin lyö, niin on siellä pieni! Onneksi olkoon! Tiedä, vaikka saisitte nyt sen oman prinsessan tällä kertaa!
T: Öööö, kiitos. (Tässä vaiheessa pääsi itku, mutta ihan helpotuksesta, että ruudulla näkyi se mitä pitikin.)
L: Vastaa oikein hyvin viikkoja, kone antaa saman ajan kuin mitä sulla on kuukautistenkin mukaan. Yksi elävä sikiö siellä nyt sitten on. Onnea!
Tässä vaiheessa taas halitaan. Jep, meikäläinen ilman alaosaa edelleen pedillä.
Kun olen tekemässä lähtöä, halitaan. Ja:
L: Ei sitä tosiaan tiedä, vaikka nyt tulisi se pieni prinsessa! Onnea vielä kerran! Onnittelut sinne kotiin puolisolle ja pikkuveljellekin!
Halitaan! Prinsessa tulossa!
Anteeksi. No, pääpointti kuitenkin, että olen helpottunut ja onnellinen. Oli se elossa (vielä)!
Euforisen päivän päätteeksi tosin vetäisin itkut, koska olen saattamassa toista lasta maailmaan, joka vilisee vaan teinien joukkoraiskauksia, vauvoja raiskaavia hirviöitä ja synttäreitä, joille kukaan ei tule. Voi juma.
Mä vihaanvihaanvihaan imuroimista. Se on tiskaamisen ja puhtaiden pyykkien viikkauksen ohella mun inhokkikotitöitäni (tosin täytynee todeta, että en mä kyllä varsinaisesti rakasta mitään kotitöitä). Onko mitään rasittavampaa kuin kaivaa aina se helvetin kohelo rakkine siivouskaapin uumenista ja tökötellä sen kanssa kauheassa melussa pitkin poikin? Mun ihanne olisi aina se, että kämpässä on tarpeeksi tilaa imuroida ja tällä hetkellä meidän kämpässä ei todellakaan ole. On vaikka mitä typeriä ja ahtaita kulmia, joihin on lähes mahdoton osua suulakkeella ilman että samalla on itse mustelmilla. Ja sitten se imuri itse on aina jossain kulman takana jumissa ja sitä saa olla kantamassa ja ties mitä. Ihan karseaa hommaa.
Mutta. Varsi-imuri on pelastanut meidän arjen! Se on ihana, ihana vempele! Sen voi napata seinältä aina kun ollaan tuotu kaikki maailman hiekka ulkoa ja kun elukat tai lapsi ovat porsastelleet. Se imee niin elukoiden kuin minunkin karvani (pitääkö mun nyt huomauttaa, että multa tippuu pääsääntöisesti niitä pääkarvoja?). Mä surauttelen sillä hyvin mielelläni useita kertoja päivässä, koska melko pitkällisen empiirisen tutkimukseni mukaan sen myötä ei tarvitse kaivaa normi-imuria todellakaan joka toinen tai jopa joka päivä niin kuin ennen. Itse asiassa meillä on melkeinpä siirrytty imuroimaan isolla imurilla ainoastaan lattioiden pyyhinnän yhteyteen ja se riittää minusta ihan hyvin.
Olisi tietysti kiva, jos voisin ylpeillä itse idealla, mutta idea varsi-imuriin tuli puolisolta ja mä olin alussa tosi skeptinen. Minusta härveli maksoi ihan liikaa, ja tuntui typerältä, että taloudessa pitää olla kaksi imuria. Nyt olen kyllä sitä mieltä, että härveli on ollut joka pennin arvoinen ja säästänyt monilta ärräpäiltä ja turhaumilta. Siispä: rakastan sinua, varsi-imuri!
Olen ollut tauolla blogimaailmasta, koska en vaan ole kyennyt. Toistan taas itseäni tosi pahasti, mutta uniongelmat ovat täällä taas. Taisi mennä niin, että ensin aloin itse valvoa ja nyt sitten on taas päällä hammasvaihekin, joka ei ainakaan paranna tilannetta. Yritän päästä mahdollisimman ajoissa sänkyyn, mitä on vähän viivyttänyt se, että lapsukaisen nukahtaminen saattaa typistetyistä päikkäreistä huolimatta kestää tunninkin. En ole jotenkin uskaltanut hipsiä suihkuun ennen kuin tiedän, että lapsen huoneessa on hiljaista, mutta jos tilanne jatkuu, mun on vaan pakko luottaa siihen, että lapsi nukahtaa ennen pitkää. Olemme kyllä yrittäneet aikaistaa sänkyyn laittoakin.
Kuviohan menee tällä hetkellä jotenkin niin, että kun menen sänkyyn, saan nukahdettua kirjan avulla ehkä puolen tunnin jälkeen, mutta herään vartin tai puolen tunnin unien jälkeen valvomaan. Eikä mikään auta. Lapsi saattaa herätä juuri, kun alan ehkä klo 1 aikoihin vähän väsähtää ja sinne menee sitten se väsähdys. Unen hakemisessa kestää ja joinain öinä on mennyt kokonainen kirjakin. Lapsi saattaa parhaimmillaan herätä kolmesti ennen aamua ja koska se kipuilee nähtävästi hampaitaan, se saattaa viettää rinnalla kevyesti puolikin tuntia kerrallaan. Tässä vaiheessa kiittelen kovasti puolison vuorotöitä, mutta toki mua alkaa jo säälittää vähän sekin, ettei puoliso pääse ikinä lepäämään pitempään. Koetan tosin lohduttautua, että kun puoliso kuitenkin pystyy pääsääntöisesti vetämään sen seitsemän tai kahdeksan tuntia yhtäjaksoista unta, niin se jaksaa.
En tiedä, ehkä ei pitäisi yrittää nukkua enää aamupäivästä vaan koettaa saada siirrettyä se uni sitten seuraavaan iltaan, mutta yrityksistä huolimatta en ole välttämättä nukkunut kunnolla enää aamullakaan. Ja olo on välillä ollut niin huono, että musta on tuntunut ihan mahdottomalta yrittää jaksaa koko päivä niin vähillä ja katkonaisilla unilla. Eikä mulla sitä paitsi ole todellakaan aina mahdollisuutta nukkua pitempään: puolison aamu- ja yövuorot pakottavat mut kyllä heräämään samaan aikaan lapsukaisen kanssa. Päiväunia en edelleenkään nuku, koska uskon, että ne vähentävät heti yöunta.
En tiedä, onko tämä etupäässä hormonaalista vai onko tilanteeseen ajauduttu esimerkiksi elukoiden herättelyn ja riehumisen takia. Oh well, nyt mennään joka tapauksessa taas survival-moodissa. Kaipa tämä tästä joskus korjaantuu. Jos tilanne ei olisi mikä on (eli olen paksuna ja imetän), olisin jo soittanut lekuriin ja vaatinut nukahtamislääkkeitä. Ne kerrat kun olen nukahtamislääkkeitä käyttänyt, ei ole tarvittu kuin pari iltaa ja olen saanut taas rytmistä kiinni, joten kroonisesta uniongelmaisuudesta huolimatta musta ei nukahtamislääkkeiden pitkäaikais- tai väärinkäyttäjää saa (Tämä pakollisena huomiona, koska aikanaan työterveyslekuri jätti määräämättä mulle nukahtamislääkkeitä, mistä olen vieläkin katkera. Vitut se kävelylenkki ja hiilaripitoinen iltapala mitään auta.).
Aiemmin mainitsemani FB-häirikkö-ex-työtoveri äityi muuten mielestäni asteelle, joka lähentelee jo kiusaamista. Joka asiaan joku ääliömäinen kommentti, jolla haetaan itsestäänselvästi joko sitä, että mä poistan tyypin kavereistani tai hermostun. En vieläkään poistanut kavereista, koska en halua antaa tyypille sitä mielihyvää, että se pääsee julistamaan omalle kaveripiirilleen, että nyt se yks vitun ääliömäinen ämmä vihdoin älys poistaa mut kaverilistaltaan. Sitten siellä toiset samanmoiset komppailisivat iloisesti toisiaan ja olisivat, että no se on varmaan ollut ihan tosi tyhmä ämmä. (Mistäkö tiedän? Siitä, että hän tekee ihan vastaavaa koko ajan muista. "Voi vittu että on tolla yhdelläkin horolla typeriä juttuja, onneksi älysi poistaa mut kavereistaan." Sitten sen kaverit tosiaan varmaan edes ihmisiä tuntematta hymisevät yhdessä, kuinka tyhmiä horot voivatkaan olla.) Piilotin tyypiltä omat päivitykset, koska hän ei ilmeisestä provosoitumisestaan huolimatta osaa mua itse piilottaa. Saa riittää toistaiseksi.
Pompin taas niin vimmatusti, mutta loppukevennyksenä: The Auto.
Olemme yrittäneet jo vauvasta lähtien tyrkyttää lapsukaiselle jotain unirättiä tai -lelua, kun kuulemma sellainen siirtymäobjekti olisi hyvä olla (*. Mihinkään lapsi ei ole tähän mennessä kiinnittänyt juuri mitään huomiota. Sänky on pitkään ollut täynnä erilaisia pehmoleluja, mutta yksikään ei ole jaksanut sen ihmeemmin kiinnostaa. Myöskään mikään lelu ei ole noussut toista paremmaksi - ei ennen kuin nyt. Yhtäkkiä iskän ostama auto on noussut ykkössuosikiksi, jota ilman ei pysty olemaan melkein edes ruokailun ajan. Auto on koko ajan vieressä tai kädessä. Auto otetaan mukaan myös sänkyyn, kun mennään nukkumaan. Jos auto hetkeksi häviää, tulee parku ja hysteria. Auto is best.
*) Nythän on tietysti niin, että koska siirtymäobjektia ei koskaan vauvana ollut, on taas hypätty jonkun tärkeän kehitysvaiheen yli, minkä takia lapsesta ei voi tulla ns. normaalia. Ainakin äly ja tunne-elämä ovat ilmeisesti vaurioituneet pysyvästi.
