Tauko

Mun vuoro! Näyttää siltä, että on parasta pitää naama ummessa ainakin siihen asti, kunnes keksin jotain positiivista tai edes neutraalia sanottavaa jostain tai edes joku tuntuu joskus kivalta. Yritän myös vähentää netin käyttöä - tai ainakin tiettyjä paikkoja netissä - muutenkin (vaikka se radikaalisti onkin vähentynyt jo, hmmmm, erinäisistä pakottavista syistä): ei ole hyvä, kun kaikesta tulee jatkuvasti paha mieli.

Tämä postaus palvelee lähinnä mua itseäni, jotta myös muistaisin pysyä poissa enkä tulla päivän päästä vikisemään tuttuun tyyliin. Päivän mittaan tulee kuitenkin useita kertoja mietittyä, että tästähän voisi kirjoittaa, ja väsyttää sekin.

Armo

Mä sain lupauksen duunista. ARMOSTA. Mähän reputin, mutta jäi kuulemma niin vähästä kiinni ja olin periaatteessa suurimmassa osassa testiä niin vakuuttava, että mulle järjestynee jossain vaiheessa duunia. Tässähän on siis taas sama järjestely kuin ennen muinoinkin, että ei voi oikein tietää milloin sinne duuniin käy kutsu. Ja pätkää saattaa ensialkuun tulla. Mutta ihan sama.

Törmäsin muuten testiin mennessä entiseen työkaveriin. "Me ollaankin täällä juteltu, että on tosi kummallista, että joudut tekemään näitä testejä. Luulisi nyt, ettei sun enää tarvitsisi, kun olit kuitenkin niin hyvä silloin ennen." Joopas. Oli kuitenkin varsin virkistävää jutella edes muutama sananen entisen kollegan kanssa - ehti jo tulla fiilis, että olen taas ihka oikea ihminen. Ja vaikka sitä testiä tehdessä taas tajusin, että kerpele sentään kun aivot sakkaa, niin siinäkin tuli jo sellainen riemastuttavan kutkuttava "tämä on se mun juttu" -olo. Tuossa hommassa mun on mahdollista onnistua edes jollain tasolla (toisin kuin kotona).

On muuten myös ihan ihmeellinen tunne, kun matkaa toisten työmatkalaisten kanssa samassa bussissa. Taas tuntee olevansa ihminen ja kuuluvansa johonkin. Mulla on jokin tarkoitus, matkaan tässä toimistolta kotiin perheeni luo. Toivoo, ettei se bussimatka loppuisi ikinä.

Kun kuulin, että mut on hyväksytty, en todellakaan tiennyt miten reagoida. En oikein reagoinut mitenkään. Puolisolle kerroin harkinnan jälkeen vähän nolostellen, että saatan saada töitä. Nyt iltasella alkaa jo tuntua aika hyvältä. En tiedä vielä miten tilanne etenee, mutta jos olisin vuoden loppuun kotona, tulisin olleeksi kotona kolme vuotta. Kolme v*t*n vuotta. Se on minusta pitkä aika.

Päällimmäinen tunne on varmaankin helpotus. Sellainen helpotus, että mut otetaan vielä näyttämään kynteni, vaikka olen ruosteessa ja tein lievästi typerän peliliikkeen lähtiessäni landelle friikkuilemaan. Sellainen helpotus, että mulla on nyt jotain mitä odottaa ja että mulla on ehkä mahdollisuus eheytyä vielä suht' normaaliksi ihmiseksi. Ei ehkä ollut näin jälkeenpäin ajateltuna fiksuin mahdollinen peliliike sekään, että lähtee ehdoin tahdoin syrjäytymään landelle sellaisen työkokemuksen jälkeen, joka mulla oli. Nyt on mennyt kolme vuotta ja mä olen edelleen vähän epävarma, onko musta enää mihinkään, vaikka oikeasti en ole sellainen ihminen, jollaiseksi mä siellä edellisessä työpaikassa muutuin.

Mä luulen ja toivon, että musta tulee myös vähän parempi äiti, kun pääsen päivän mittaan juttelemaan muutakin kuin juttuja, jotka ovat tasoa "kylläpä on hieno kakka!" Kliseistä, mutta niin se vaan on. Mä olen tuntenut aivan käsittämätöntä epätoivoa ajatellessani, että en ole osa mitään yhteisöä eikä mua ole olemassa muualla kuin näiden neljän seinän sisällä. Muualla mä olen ihan täysin nobody. Mutta nyt vaikuttaa siltä, että vielä on toivoa - jospa jo muutaman kuukauden sisällä muuttuisin näkyväksi taas?

Se parhaiten nauraa, joka...

Jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, niin voisin melkein lallatella "But I think God's got a sick sense of humour", mutta taidan nyt vaan tyytyä toteamaan, että tämän hetkinen elämä vaikuttaa enää joltain vitsiltä. Testi huomenna, lapsi ei nuku, uni- ja hammasvaiheen kulminaatiopiste on kai saavutettu juuri nyt ja puolison yövuorot alkamassa. Uujee. En edes yritä valmistautua testiin.

Ihan järkyttävää vääntöä nuo poskihampaat! Yksi hammas on pulpahtanut pinnalle, ainakin kolme vielä odottamassa vuoroaan. Nyt on menty viikkoja niin, että lapsi saattaa herätä keskellä yötä parkumaan aivan lohduttomasti eikä mikään auta (joo, se saa särkylääkettä). Tai no, tissi auttaa, mutta tissittelyn seurauksena ollaan nyt taas tilanteessa, että lapsi herää useita kertoja yössä eikä nuku muuten kuin sen tissin avulla. Ja ne tissittelyjaksot kun ei välttämättä oo ihan lyhyitä, lapsi saattaa imutella tunninkin kerrallaan. Nyt ollaan taas parina aamuna herätty hyvissä ajoin ennen viittä eikä lasta saa nukkumaan mihinkään enää. Se on aamuisin kiukkuinen ja väsynyt eikä jaksa oikein tehdä mitään, mutta se ei vaan nuku. Sitten kun se nukahtaisi, se nukahtaisi sellaiseen aikaan, että tarvittaisiin toiset päikkärit, jotka kuitenkin tulisivat sen verran myöhään, että lasta ei vastaavasti saisi enää kunnolla yöunille. Yksillä kunnon päikkäreillä me on nyt silti menty, mutta ihan persettähän tämä on yrittää taistella umpiväsyneen lapsen kanssa kaikki aamupäivät. Tämän aamupäivän lapsi on ollut koko ajan tissillä, tuntitolkulla. Mä vaan istun homssuisena sohvalla ja imetän. Taaperoa.

Selvää on myös, että mä reagoin unenpuutteeseen huonosti. Kilahtelen, pää ei toimi, koetan vaan selviytyä. Tänään sain kurottua univajetta kiinni pari tuntia, kun puoliso ja lapsi lähtivät pihalle (olivat itse asiassa menneet autoajelulle, koska oli satanut, lapsi oli nukkunut autossa), mutta jos parivaljakko jää kotiin, niin lapsi tulee makkarin ovelle kirkumaan ja parkumaan. Enkä mä pysty nukkumaan.

Et joo. Unohdetaanpa suosiolla ne työt, en mä tässä tilanteessa selviydy yhdestäkään haastattelusta tai testistä kun hyvä jos muistan nimeni tässä sumussa. Puoliso on sitä mieltä, että imetys saa kohta luvan loppua, kun taloudessa ei enää muuta tehdäkään kuin imetellään yöt ja päivät, mutta enhän mä siihen suostu.

Useita ystäviä tai tuttuja on paksuna, monet poksahtelemassa parin seuraavan kuun aikana. Lyödäänkö vetoa, että mä en enää edes tiineydy? "Mustaa - kovin surullista, mustaa - kovin surullista".

Voitais jo siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Kurssikorjaus

Jotain hyvää edellisestä silmäaiheisesta vininästä: muistin aivan yhtäkkiä, että eräs silmälääkäri aikoinaan Helsingissä otti mun näköongelmani vakavasti. En tajua, miten olin unohtanut koko asian (olen tosiaan ongelmoinut näiden silmien kanssa koko kesän), en muistanut sitä edes kun kävin viimeksi silmälääkärin pakeilla reilu vuosi sitten! Helsingin-lääkäri konsultoi silmäkirurgia, jonka viesti oli, että jos joskus mun silmäni alkavat hylkiä piilolinssejä kokonaan, niin mun on ehkä mahdollista saada lähete silmäleikkaukseen julkiselle puolelle (tää lekurihan elätteli mussa jo toiveita, että leikkaus olis jo tuolloin muinoin ollut mahdollinen, mutta homma sitten kaatui siihen, että pystyin vielä pitämään piilareita eikä mun silmissä ollut sen ihmeempiä komplikaatioita kuivasilmäisyyden lisäksi). Siinä vaiheessa katsotaan, että mun miinukseni ja se, etteivät edes piilolinssit tule kyseeseen, ovat jo iso elämää haittaava näkövamma eikä kyse ole tällöin mistään kosmeettisista syistä tehtävästä leikkauksesta. Nyt pitäis varmaan enää löytää toinen silmälääkäri, joka ottaa mut vakavasti.

Mua jostain syystä ketuttaa aivan ylenpalttisesti laittaa rahaa terveydenhoitoon ja sairaskuluihin. Ennen reissua kävin yksityisellä silmien takia (ja sain reseptillä ylikalliita tippoja yli-isoissa pakkauksissa eli rahanmeno taattu), koska julkiselle puolelle olisin saanut ajan vasta niin pitkän ajan päästä. Pitkittynyt flunssa vaati toisen käynnin yksityiselle (okei, täällä sentään pääsee sinne yksityiselle toisin kuin pikkukaupungissa!). Olin kaavaillut, että käyn reissun jälkeen gynellä juttelemassa tästä endometrioosista, koska nythän mä en hoida sitä mitenkään, koska en käytä hormonaalista ehkäisyä. Onkohan mun paikat täynnä endometrioosikudosta ja olisiko odotettavissa taas kammoraskaus, jos joskus onnistuisin raskautumaan uudelleen? Pitäis vaan löytää joku asiansa osaava gyne eikä mennä arvalla kenen sattuu pakeille. Piru.
 
Piti listailla niitä todisteita viime aikojen surkeasta tuurista, mutta olen ajautunut epätoivoisiin asenteenkorjausyrityksiin. Ehkä tästä vielä selvitään, vaikka olen edelleen vähän katkera pieleen menneestä reissusta ja tietyistä siellä sanotuista asioista ja tehdyistä jutuista. Lentoyhtiöstä tuli kuitenkin meiliä, että saadaan rahat takaisin meiltä turhaan velotetusta ekstramatkalaukkumaksusta eli jotain hyvää. Vielä paremman olon saisin, jos pääsisin luennoimaan väärintekijä-lentokenttävirkailijalle, mikä meni pieleen, mutta se ei taida ihan heti olla mahdollista.

Mulla on muuten ensi viikolla uusi testi (eli en ole taatusti läpäissyt sitä aiempaa ja tämä on joku armelias "yritä nyt surkimus vielä kerran" -kädenojennus). Saa nähdä mikä aivovaurio tällä kertaa iskee. Mä en totta puhuen saa itseäni enää edes kiinnostumaan koko testistä (- on nöyryyttävää mennä uuteen testiin -) tai työstäkään, koska tuntuu, että mahdollisuudet saada työtä ovat pyöreä nolla. Mä jään suosiolla kotiin. Ajattelen töitä sitten joskus. Hienoa eskapismiä - harmi kun olen näin vanha enkä voi vaan jäädä kotiin seuraavaksi 10 vuodeksi pyöräyttelemään vauvoja ja syrjäytymään vähän lisää.

Mä olen vaan selkeästi yksinäinen. Kuvittelin, että täällä olis helpompi löytää seuraa, mutta enpä tiedä. Onnistuin nyt löytämään netin kautta pari perhekahvilaa, joissa voisin käydä kokeilemassa, mutta mä tiedän, että kovin sisukkaasti en taida jaksaa käydä, jos ei meinaa ottaa tuulta purjeisiin. Jos siellä on sellaista sydänhymppäporukkaa, joka vaahtoaa vaan jostain haalareista, niin ei taida olla mun heiniä. Yhdessä paikassa olisi myös taaperoimetysryhmä, joka kuulostaa vähän oudohkolta, mutta siellä olisi ensi kuussa aiheena vieroitus, joka saattaisi aiheena vähän kiinnostaa. (Ei mulla ole tavoitteena vieroittaa lähiaikoina, mutta tuntuu, että imetän tuota lasta vielä kun se menee kouluun, joten ehkä saattais olla hyvä saada aiheesta vinkkejä.)

Huomenna menemme katsomaan ystävän uutta vauvaa. Mä pelkään, että saan taas jonkun tunnemyrskyn ja alan vetistellä. Kävin lastentarvikeliikkeessä ostamassa vauvalahjan ja meinasin alkaa parkua niistä kaikista ihanista vauvatarvikkeista (*. Olisin voinut jäädä pyörimään sinne liikkeeseen pidemmäksikin aikaa (siellä olis voinut bongata vauvojakin!), mutta oli vähän kiirus. Mut huomenna mä näen vauvan!


*) En sen takia, että olisin joku hifistelijä. Mä esimerkiksi käytän sujuvasti eriterättejä ja pyykkipoikia kärryverhoina enkä jaksa edes hävetä sitä. Mun varmasti pitäisi. En vaan osaa.

Wanted: näkökyky

Ilmassa on jatkuva katastrofin tuntu. Onko teillä koskaan ollut elämässä (pitempiä) jaksoja, kun tuntuu, että mikään ei onnistu, mikään ei kerta kaikkiaan mene niin kuin pitäisi? Viimeksi muistelisin, että mulla on ollut vastaava kausi, kun olin opiskelijavaihdossa Saksassa - se koko vuosi oli ihan yhtä piinaa. Mikään ei onnistunut.

Silloin mulla oli muuten vastaavaa piinaa kuin nytkin: mun silmät. Mä alan olla ihan rikki näiden silmieni kanssa enkä oikein tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Kai se olisi suunnattava (taas) lääkäriin, tällä kertaa erikoislääkärille, ja optikkoakin kai olisi hyvä nähdä. Rahatilanne on kuitenkin näin hoitovapaalla rajoittava tekijä. Mut joo, mullahan on siis huono näkö. Tosi huono näkö. Näöntarkkuuden saa korjattua tosi kivasti piilareilla, jolloin mun maailmani on tarkka ja realistisen kokoinen. Silmälaseilla en tällä näkökyvyllä vaan voi nähdä hyvin ja kaiken lisäksi mun maailmani on rilleillä pienempi. Välimatka silmästä linssiin vaikuttaa niin, että jos lasit vähänkään valahtavat, näen armottoman surkeasti. Joudun koko ajan tökkimään rillejä lähemmäksi silmiä ja vaikka sitten näkisinkin melko tarkasti, on kaikki kovin pientä. Mun on esimerkiksi vaikea erottaa lähestyvän bussin numeroa tai lukea jotain infotauluja. Sanomattakin selvää, että ilman rillejä olen lähes sokea ja esimerkiksi meikkaaminen on edelleen välillä epätoivoista sohimista, vaikka tietty rutiini siihen onkin kehittynyt. Mun pitää saada vaikkapa kulmakynä ihan kiinni silmään ja peili siihen heti perään, että pystyn piirtämään kulmat. Peitevärit joudun vetämään vähän arvalla ja koettaa sitten rillien avulla tarkistaa, ettei naama ole ihan läikikäs.

Ne piilarit. Olen käyttänyt piilareita yli 20 vuotta. Joskus muistaakseni opiskeluaikoina mun silmäni alkoivat ensimmäisen kerran hylkiä piilareita ja jouduin siirtymään puolikoviin, jotka olivat tolkuttoman kalliita ja aika hankaliakin käyttää. Samoja linssejä käytettiin vuosi eli ei hirveän hygieenistä. Sitten jossain vaiheessa mun silmäni ulkoistivat myös puolikovat piilarit ja siirryin takaisin pehmeisiin kuukausilinsseihin, jotka olivat siinä välissä kehittyneet kovasti. Tähän asti onkin nyt mennyt melko hyvin, muutamia huonoja jaksoja lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin mun silmäni eivät kestä enää noita pehmeitäkään piilareita. Ongelmat alkoivat keväällä ja kesällä jouduin lopettamaan piilareitten käytön kokonaan. Olen yrittänyt vaikka mitä erilaisia allergia- ja kostutustippoja - ei apua. Kävin itse asiassa reissua varten hakemassa reseptillä uusia (kalliita) tippojakin, mutta en mä kyllä huomaa mitään eroa aiempaan. Mun silmät eivät vaan kestä.

No, voisi kuvitella, että nykyään markkinoilla on vaikka mitä hienoja happea läpäiseviä ja kosteuttavia piilareitakin. Niin varmaan - ei vaan mulle eikä mun näöntarkkuudelle. Tällä hetkellä mä olen jo vuosia neuvonut eri optikoille mistä piilareista löytyy mun voimakkuutta ja näitä piilareita on ehkä yksi tai kaksi merkkiä. Joka helvetin optikko on ensi alkuun ollut sitä mieltä, että no nyt kokeillaan sulle näitä upouusia juuri markkinoille tulleita superlinssejä ja mä olen aina ollut, että ei varmaan kokeilla kun ei niissä kuitenkaan riitä voimakkuudet. Eikä ole riittäneet. Vaikuttaa siis siltä, että mun vaihtoehtoni ovat vähissä.

Tässä vaiheessa mulle yleensä aletaan puhua leikkauksesta. Laserleikkauksella ei mun näkökykyäni pystytä korjaamaan, joten olen käsittänyt, että ainoa vaihtoehto olisi silmän sisään asennettava piilolinssi. Se leikkaustekniikka vaan on huimasti kalliimpi. Ja perusedellytys on tietysti, että näkökyky ei ole enää vähään aikaan huonontunut - mulla on kuitenkin näkö jatkanut huononemista myös sen jälkeen, kun olen täyttänyt 30. Näin ollen luulen, että leikkaus ei edes mun kohdallani onnistuisi.

Ketuttaa. Sen lisäksi, että mä vihaan näiden rillien kanssa suoriutumista, mä näytän rillien kanssa ihan uuvatilta. Näin voimakkaat miinuslinssit luonnollisesti pienentävät silmät ihan mineiksi. En vaan pääse siitä yli, että mulla on jatkuvasti todella epämukava olo näiden rillien kanssa. Olihan mukavaa reissussakin käydä uimassa silmälasit päässä ja tuollaisella 30 asteen helteellä oli oikein miellyttävää, kun lasit valahtelivat jatkuvasti nokalta.

Pieni mahdollisuus kai olisi, että mun silmät palautuisivat, kun lopetan imetyksen. En kuitenkaan ole lopettamassa sitä ihan pian, sillä kääpiöllä on menossa hammasvaihe eikä se tunnu saavan lohtua oikein muusta kuin tissistä. Meillä imetellään taas öisin ja päivisin ja aina.

Näkövammainen surkimus kuittaa. Seuraavassa postauksessa taidan luetella lisää viime aikojen epäonnistumisia. Niitä riittää, joten nyt on ainakin aiheita blogisaasteelle.

Katastrofimatkailusta

Kas päivää. Lapsi kävi hereillä, mutta oli ihan naatti ja nukahti tunnin imutuksen jälkeen uudelleen (syliin, vanhempien sängyssä kun ei nukuta vaan riehutaan). Nyt voisi päivittää reissukuulumisia.

Ei vaan paljon ole kertomista, sellaista painokelpoista ainakaan. Tuli vedettyä taas yksi katastrofimatka - sain tuossa juuri kirjoitettua palautetta lentoyhtiöön, harmi kun ei oltu pakettimatkalla niin ei voi muista asioista valittaa. Pakettimatka johonkin lapsiystävälliseen kohteeseen olisikin todennäköisesti onnistunut huomattavasti paremmin.

En ole ylpeä omasta käytöksestäni lomalla, sillä se oli pääsääntöisesti kammottavaa. Olin oikea lomanpilaaja. Jo alkuasetelma oli sellainen, että tästähän ei seuraa mitään hyvää: ensin sairastuu lapsi flunssaan, äiti seuraa perässä. Lapsen flunssa häipyy vajaan viikon sisään, äiti jatkaa räkimistä (en ole muuten ikinä nähnyt sellaista räkää! ektoplasmaa!). Ja eihän se flunssa siitä sitten parantunut millään. 1½ viikon jälkeen oli edelleen reippaasti yli 38 astetta kuumetta, jos jätti särkylääkkeet napsimatta, ja päätä & poskia särki. Paria päivää ennen lentoa lääkäriin ja arvonta-antibiootin ottoon - imettäessä kun ovat vaihtoehdot vähissä. Onneksi sentään ab tepsi ja olin lähtöpäivänä edes siedettävässä kunnossa, vaikkakin aivan loppuunpalanut hoidettuani lasta kaksi viikkoa kovassa kuumeessa ja flunssassa.

Joo, mitähän muuta sitä kehtaisi todeta. Emme olleet oikein otettuja lomakohteesta emmekä lomaseurasta. Talo ei ollut maailman paras vaihtoehto 1-vuotiaan kannalta eikä nyt itsekään oikein napannut nukkua lasten kerrossängyssä (muilla tietysti upeat leveät prinsessaparivuoteet). Kylä oli aika kuppainen ja asuimme omakotitaloalueella kaikkein syrjäisimmässä kolkassa. Ei oikein nähtävää. Ei mitään supermarketteja, joten kauppareissut aina sitten kestivät ja kestivät, ruokaa kun piti ostaaa kahdeksalle hengelle ja matkat hoidettiin kävellen (koko kylässä ei ollut edes takseja). Ihan järjetöntä, jos minulta kysytään. En jälkeenpäin edes tajua, miksi me suostuttiin lomaan näillä spekseillä. Oltiin typeriä.

Ja jos tiettyjä matkaseuralaisia ei meinaa kestää pariakaan tuntia yhteen menoon kotimaassa, niin eipä niitä meinannut kestää lomallakaan sen paremmin. Sitten vielä, kun päälle tehdään mm. sellaista, että kadotaan baariin mitään sanomatta, kun kylään tulee lisää jengiä (reissussa siis mukana myös toisessa talossa asuneet toisen lapsen isovanhemmat) ja annetaan meidän perheen hoitaa vieraiden viihdytys, niin JEE. Niin moni asia meni pieleen, että ei viitsi edes muistella. Oli virhe lähteä.

Positiivisia asioita kuitenkin lapsen riemu uima-altaassa ja lentokoneita tarkkaillessa (niin, kerroinko jo, että asuttiin myös lentokentän vieressä?). Olihan sillä kivaa telmiä vähissä vaatteissa pihalla. Vanhemmat pääsivät käymään kahtena päivänä suurkaupungissa nähtävyyksiä katselemassa ja hinku tuli päästä kyseiseen kaupunkiin uudelleen. Otin niin paljon valokuvia, etten missään reissussa ikinä.

En kyllä tiedä, milloin uskaltaa seuraavan kerran lähteä reissuun. Ei vaan tunnu onnistuvan.