Nyt kun meilläkin on päästy hiekkalaatikkoikään, niin onhan mun pakko avautua taas ulkoilusta. Olen stressannut siitä ihan jonkun verran (mikä ei yllätä ketään, I know). Osasin jo ennakoida, että mitään aamu-ulkoilijoita meistä ei tule enkä ole nyt itseäni yrittänyt siihen edes pakottaa. Puoliso on välillä kotona ollessaan hoitanut aamu-ulkoilutuksen (kuulostaa siltä kuin meillä olisi koira) ja saa mun puolestani hoitaa vastaisuudessakin - kun olen yksin, me ei hötkyillä eikä rynnitä ulos heti aamusta ja tämä koskee myös mahdollisia tulevia harrastuksia. Jos en löydä meille sopivaa iltapäivätoimintaa, me ei toimita. Piste.
Ilmeisesti aihe kirvoittaa kuitenkin mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Lähipiiristä tuli mm. kommenttia siihen tyyliin että "nyt on aika alkaa ajatella lapsen parasta ja siirtyä pois omalta mukavuusalueelta, sillä lapsen kanssa on vain ulkoiltava aamuin illoin", mistä olin lievästi yllättynyt. Meillä ei ole tapana sen ihmeemmin kiistellä tai arvottaa toista eikä varsinkaan heitellä mitään lapsen paras -kortteja puoleen eikä toiseen, mutta ilmeisesti tämä ulkoilu on nyt jotain sellaista, joka vaan pitäisi hoitaa tietyllä tapaa.
Ulkoilun hyödyt ovat kai ihan kiistattomat. Parin päivän (kröhöm) ulkoilemattomuus alkaa kyllä näkyä unissa ja ruokahalussa, eipä siinä mitään. Mä olen kuitenkin ihan toivoton aamuisin. Yksin ollessakin mulla kestää kaksi tuntia päästä siihen kuntoon, että voin lähteä ovesta ulos. Vapaapäivänä sekään ei riitä. Tiedän, että joskus tulevaisuudessa meidän on jotenkin suoriuduttava aamuista, kun pikkutyyppi on hilattava päiväkotiin ja itse on mentävä töihin, mutta nyt vielä kun ei ole ihan täysin pakko, mä en rupea kohottamaan verenpainetta aamuhärdellillä. Sitä paitsi vielä muutama viikko sitten oli tilanne, että pikkujannu oli aamuisin itsekin niin sippi, että aamupalan ja -pesun sekä pienen leikkituokion jälkeen se oli täysin valmista kauraa unille. Olis ollut ihan silkkaa itsemurhaa yrittää lähteä rehaamaan niin unista sälliä pihalle.
Olen kieltämättä yrittänyt aina välillä keksiä tekosyitä, miksi iltaisinkaan ei tarvitsisi ulkoilla, mutta no - se kai vaan on jotain, mikä on hoidettava. Pelottavinta on ehdottomasti se toisten vanhempien ja lasten kohtaaminen ja tuo lähileikkipuisto, mutta toisaalta eilen meillä oli siellä varsin mukavaa. Useimmiten siellä näkee vähän vanhempia lapsia, mutta nyt sattui pari kolme samanikäistä yhtä aikaa. Ja tällä kertaa ne vanhemmatkaan eivät olleet ihan niin pelottavia - epäilen, että meitä oli siellä esikoisen kanssa useampiakin. Musta tuntuu, että ne mun aiemmin kohtaamani superpelottavat tyypit olivat jotain ammattilaisia ja puistoilleet jo monta vuotta.
Toinen asia, josta näemmä saa jonkun hyvä äiti vs. paha äiti -asetelman: ne v*t*n välikausihaalarit. Ensinnäkin tuo sana on edelleen mulle sellainen, että punaista alkaa näkyä välittömästi. Toisekseen mä en ymmärrä vieläkään aiheesta nousevaa haloota. Lähipiiristä kuului myös kysymys, että kai olen jo hankkinut välikausihaalarin. Minä siihen, että en, enkä tiedä hankinkokaan, kun ostettiin viime keväänä takki ja housut (nekin viime hetken paniikissa, kun kesävaatteita ei voinut vielä pitää ja toppavaatteet oli liikaa), jotka ovat vieläkin ihan sopivat. Mutta. Kun kuulemma "tuon ikäisellä kyllä kuuluu olla se haalari". Jaa miksi? En nyt vielä keksi yhtään syytä, mutta ehkä me sitten taas paniikissa hommataan, kun keksitään miksi yksivuotiaalla kuuluu olla välikausihaalari.
Käytiin muuten ostamassa talvihaalari viime viikolla eikä edes ostettu alesta viime vuoden kuosillista, lälläslää! (Mulle olis käynyt se viime vuoden malli, mutta puolison mielestä se oli ruma, joten kauppaan jäi. En jaksanut alkaa inttää vastaan.)
lauantai 31. elokuuta 2013
torstai 29. elokuuta 2013
Mitä jos?
Mä en ole koskaan ollut jossittelijatyyppiä. En ole katunut tehtyjä asioita tai ratkaisuja, koska olen mielestäni tehnyt parhaani aina kulloisessakin tilanteessa. Aina ei kortit ole olleet sellaiset, että olisin voinut toimia toisin.
Nyt on mennyt jo monta vuotta jossitellessa, mikä on vastenmielistä. Miksi mun aivoni kieltäytyvät yhtäkkiä sisäistämästä, että en ole tietoisesti tai tarkoituksella hutiloinut tai tehnyt virheitä tai että miksi ylipäänsä tuntuu, että olen tehnyt virheitä, jotka olisi voinut välttää? Mun jossittelu lähtee tietenkin työpaikasta, jossa väsyin ja josta olen jauhanut kyllästymiseen asti. Olisi pitänyt silloin vaan hakea uusiin töihin. En hakenut. Olisi pitänyt olla työpaikka, josta jäädä äitiyslomalle sen sijaan, että nyt mietin, tuleeko musta ikinä enää mitään. Mä piiskaan itseäni ihan valtavasti näistä virheistä ja ne kummittelevat jatkuvasti mun takaraivossani saaden mut väsyneeksi ja ärtyneeksi. Miksi en saa tätä loppumaan?
Vedän myös kamalat paineet toisten sanomisista, jopa joistain melkein anonyymeista nettikirjoituksista, joita ei ole millään tavalla kohdistettu mulle. Jos joku kirjoittaa, että pienten lasten äitien tulee pyrkiä mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään, että he ovat hyödyksi yhteiskunnalle ja että heidän ammattitaitonsa ei katoa, niin mä melkein huohotan paniikissa ruudun ääressä ja mietin, että nyt on sitten ammattitaito kadonnut ja olen koko yhteiskunnan mätäpaise ja loinen. Pakkopakkopakko päästä sinne töihin pian. Kun joku hehkuttaa, mitä kaikkea kivaa on lapsen kanssa tehnyt, mä paineistun ja mietin, että olen ihan paskamutsi, kun me ei tehdä samanlaisia juttuja. Tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa. Miksi mä teen tätä itselleni? Ihan turhaa energianhaaskausta.
Testi on nyt takanapäin. En sano onnistuneesti, koska olen 99 % varma, että hylky tulee. Mä en tajua, mikä ihmeen kökkötuuri mua tuntuu nyt vainoavan, sillä muutamaa päivää ennen testiä muksu pamahti flunssaan. Yksi yö valvoskeltiin: muksu heräili 45 minuutin tai tunnin välein ja kun lopulta nappasin sen kainaloon ja kiikutin meidän väliin, unta riitti taas vaan siihen maagiseen neljään asti. Yritin puolitoista tuntia saada lasta nukahtamaan uudelleen, mutta tuloksetta. Olin vähän kaavaillut kertailevani tiettyja juttuja lapsen päiväuniaikaan, mutta tietenkin päiväunetkin tökkäsivät flunssaan. Sain lapsen nukkumaan 20 minuutin tai vajaan tunnin pätkiä, joten se siitä sitten.
Eikä siinä vielä kaikki. Pamahdin itse myös kamalaan räkätautiin ja kuumeeseen. Testipäivän aamuna tuntui, että keuhkot irtoavat ja nukahdan seisovilleni, mutta ei auttanut. Kyllä mä jotain siitä testistä tajusin, mutta kun aivot kävivät just niin hitaalla, että en meinannut millään muistaa kuluvan kuukauden nimeä täyttäessäni vaitiolositoumusta, niin ei tässä mitenkään into piukeana voi testin tulosta odotella. Että jeepä jee vaan.
Olen ollut todella allapäin näiden työkuvioiden johdosta, mutta ehkä tästä vielä selvitään. Ei kai se auta kuin ruveta miettimään mitä seuraavaksi. Jotenkin oli aika ihanaa ajella bussilla testipaikkaan ja päästä käymään edes lyhyesti toimistoympäristössä: kyllä mulla aikamoinen ikävä töihin on. Eniten ehkä tässä haastattelu- ja testijutussa hämää se, että mä tiedän, että pääsisin kyllä takaisin työmoodiin aika nopeastikin ja mä olisin hyvä, mutta kotona on jotenkin aivan turkasen vaikeaa muistaa mitään menneestä työelämästä. Paha vaan, ettei mua kukaan palkkaa vaan sen perusteella, että vakuutan, että kyllä mä vielä pärjään, vaikka en nyt just tässä tilanteessa pystykään sanomaan mitään järjellistä.
Nyt on mennyt jo monta vuotta jossitellessa, mikä on vastenmielistä. Miksi mun aivoni kieltäytyvät yhtäkkiä sisäistämästä, että en ole tietoisesti tai tarkoituksella hutiloinut tai tehnyt virheitä tai että miksi ylipäänsä tuntuu, että olen tehnyt virheitä, jotka olisi voinut välttää? Mun jossittelu lähtee tietenkin työpaikasta, jossa väsyin ja josta olen jauhanut kyllästymiseen asti. Olisi pitänyt silloin vaan hakea uusiin töihin. En hakenut. Olisi pitänyt olla työpaikka, josta jäädä äitiyslomalle sen sijaan, että nyt mietin, tuleeko musta ikinä enää mitään. Mä piiskaan itseäni ihan valtavasti näistä virheistä ja ne kummittelevat jatkuvasti mun takaraivossani saaden mut väsyneeksi ja ärtyneeksi. Miksi en saa tätä loppumaan?
Vedän myös kamalat paineet toisten sanomisista, jopa joistain melkein anonyymeista nettikirjoituksista, joita ei ole millään tavalla kohdistettu mulle. Jos joku kirjoittaa, että pienten lasten äitien tulee pyrkiä mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään, että he ovat hyödyksi yhteiskunnalle ja että heidän ammattitaitonsa ei katoa, niin mä melkein huohotan paniikissa ruudun ääressä ja mietin, että nyt on sitten ammattitaito kadonnut ja olen koko yhteiskunnan mätäpaise ja loinen. Pakkopakkopakko päästä sinne töihin pian. Kun joku hehkuttaa, mitä kaikkea kivaa on lapsen kanssa tehnyt, mä paineistun ja mietin, että olen ihan paskamutsi, kun me ei tehdä samanlaisia juttuja. Tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa. Miksi mä teen tätä itselleni? Ihan turhaa energianhaaskausta.
Testi on nyt takanapäin. En sano onnistuneesti, koska olen 99 % varma, että hylky tulee. Mä en tajua, mikä ihmeen kökkötuuri mua tuntuu nyt vainoavan, sillä muutamaa päivää ennen testiä muksu pamahti flunssaan. Yksi yö valvoskeltiin: muksu heräili 45 minuutin tai tunnin välein ja kun lopulta nappasin sen kainaloon ja kiikutin meidän väliin, unta riitti taas vaan siihen maagiseen neljään asti. Yritin puolitoista tuntia saada lasta nukahtamaan uudelleen, mutta tuloksetta. Olin vähän kaavaillut kertailevani tiettyja juttuja lapsen päiväuniaikaan, mutta tietenkin päiväunetkin tökkäsivät flunssaan. Sain lapsen nukkumaan 20 minuutin tai vajaan tunnin pätkiä, joten se siitä sitten.
Eikä siinä vielä kaikki. Pamahdin itse myös kamalaan räkätautiin ja kuumeeseen. Testipäivän aamuna tuntui, että keuhkot irtoavat ja nukahdan seisovilleni, mutta ei auttanut. Kyllä mä jotain siitä testistä tajusin, mutta kun aivot kävivät just niin hitaalla, että en meinannut millään muistaa kuluvan kuukauden nimeä täyttäessäni vaitiolositoumusta, niin ei tässä mitenkään into piukeana voi testin tulosta odotella. Että jeepä jee vaan.
Olen ollut todella allapäin näiden työkuvioiden johdosta, mutta ehkä tästä vielä selvitään. Ei kai se auta kuin ruveta miettimään mitä seuraavaksi. Jotenkin oli aika ihanaa ajella bussilla testipaikkaan ja päästä käymään edes lyhyesti toimistoympäristössä: kyllä mulla aikamoinen ikävä töihin on. Eniten ehkä tässä haastattelu- ja testijutussa hämää se, että mä tiedän, että pääsisin kyllä takaisin työmoodiin aika nopeastikin ja mä olisin hyvä, mutta kotona on jotenkin aivan turkasen vaikeaa muistaa mitään menneestä työelämästä. Paha vaan, ettei mua kukaan palkkaa vaan sen perusteella, että vakuutan, että kyllä mä vielä pärjään, vaikka en nyt just tässä tilanteessa pystykään sanomaan mitään järjellistä.
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Seko
Taidan joutua laatimaan suunnitelma B:n tai ainakin vetämään suunnitelmat uusiksi. Epätoivoinen ja ristiriitainen olo. Päässä risteilee miljoona ajatusta. Toisaalta en ole koskaan ollut näin onnellinen: mulla on ihan mahtava perhe, josta olen suunnattoman kiitollinen. Päivät jannun kanssa ovat pääsääntöisesti ihania - tuo vuotias on ihan huippuhauska kaveri! Samaan aikaan tunnen itseni täysin luuseriksi, koska näyttää pahasti siltä, että jään kotoilemaan hamaan tulevaisuuteen tai että olen vähintäänkin täydellisen alanvaihdon edessä. En halua vaihtaa alaa, en tiedä mitä muuta osaan tai edes haluan tehdä. Kaikki muu tuntuu nöyrtymiseltä.
Haastattelu meni päin peetä. Jäädyin lähes täysin, vaikka haastattelijat olivat mulle ennestään tuttuja. Jäin hokemaan samoja juttuja enkä osannut vastata muutamaan todella helppoonkaan kysymykseen, siitä vaikeasta puhumattakaan. Päässä ei surrannut yksikään järkevä ajatus, löi vaan ihan tyhjää koko ajan. Ja totta kai mulla on nyt sitten vielä edessä se pelätty testi, josta mulla teetetään joku vaikeampi versio, jota ei kai muilla ole edes ikinä teetetty. Ei pitäisi suhtautua näin, mutta kyllä väistämättä tuntuu siltä, että peli on jo menetetty.
Onhan musta aiemminkin tuntunut haastattelujen jälkeen, että huonosti meni, mutta kyllä tää oli ihan rimanalitus. Kaikki sanoo, että ainahan mä suhtaudun asioihin pessimistisesti ja sitten kuitenkin onnistun, mutta kyllä sen tunnistaa, kun jäätyy ihan totaalisesti.
Opintolainaa on edelleen tuhansia. Työvuosia on takana juuri ja juuri hieman enemmän kuin opiskeluvuosia. En tiedä mitä teen. Kaiken muun hyvän lisäksi bongasin paikallisesta täydennyskoulutuskeskuksesta oman alan koulutuksen, joka on tarkoitettu tilanteisiin, että alalta on ollut taukoa ja tarvitsee pientä ponnistuslautaa takaisin. Kuulostaisi siis juuri sopivalta, mutta sitten tuleekin se mutta. Koulutus alkaa ensi kuussa (hakuaikaa 30. päivään tätä kuuta). Ja ajattelen mä asiaa miltä kantilta vaan, niin mä en halua mun lastani vielä ulkopuoliselle hoitoon. Isä taas ei voi jäädä kotiin, koska mä en saisi tuolta koulutusajalta kuin ehkä joitain roposia, jolloin meillä ei olisi edes sitä yhden ihmisen palkkaa (koulutus kestää kuitenkin kahdeksan kuukautta).
Mä jo ihan oikeasti kelasin mustimmilla hetkilläni, että ehkä musta tulee sellainen kotiäiti/-rouva, jonka mielestä on tosi oleellista ja lapselle parasta olla kotona vielä kun lapsi on yläkoulussa. Mitäs siitä, ettei kartu eläke tai ole tuloja, onhan mulla katto pään päällä - ja se lapsi. Jee. Mitenköhän sitten maailma romahtaisi, kun lapsi lentäisi pesästä?
Oishan niitä varmaan muitakin työpaikkoja kuin tämä johon hain, mutta satun tietämään, että mahdollisuudet johonkin toiseen työpaikkaan ovat vieläkin pienemmät. Ne ei tiedä edes sitä, että olen joskus ennen ollut hyvä ja pätevä ja niiden testit on ehkä vieläkin vaikeampia. Tuntuisi hullulta edes yrittää.
Olisivat haastattelussa kysyneet vauvoista tai imetyksestä, niin olisin osannut vastata jäätymättä. Jännä kun eivät kysyneet. Vähän loukkaannuin, kun en edes päässyt kertomaan, että mun lapseni oli edellisenä päivänä oppinut kävelemään.
Mä volisen kuin putous, kun mietin, että saattaisinkin joutua jättämään tämän kotona hengailun. Kotona hengailun, joka eristää mut muusta maailmasta ja saa mun itsetunnon näemmä aika kriittiseen romahduspisteeseen.
Sen lisäksi, että päässä risteilevät nämä työ- ja koulutuskuviot, lisätään soppaan vielä THE Kuume. Päivittäin, siis jumaliste päivittäin, volisen, että mitä jos en saakaan toista lasta. Että on jo kiirekiirekiire alkaa yrittää. Mitä jos mun endo on ryöstäytynyt käsistä? Mitä jos en saa enää ikinä vauvaa? Mun on pakko saada vielä vauva! Pakko!
Että voisko joku nyt tulla kertomaan mitä helvettiä teen? Ja tän mun päänsisäisen maailmankin saisi muutamaksi päiväksi lainaan, voisin pitää pienen breikin.
Ai niin, PS. taas vaan: Se paikallinen kerho on ilmeisesti tarkoitettu vanhemmille, joista arjesta selviäminen tuntuu vaikealta ja jotka kaipaavat vertaistukea. Tämä siis jotakuinkin virallinen kuvaus netistä. Annoin ilmeisesti tosi epätoivoisen kuvan siellä hiekkiksellä. ;)
Haastattelu meni päin peetä. Jäädyin lähes täysin, vaikka haastattelijat olivat mulle ennestään tuttuja. Jäin hokemaan samoja juttuja enkä osannut vastata muutamaan todella helppoonkaan kysymykseen, siitä vaikeasta puhumattakaan. Päässä ei surrannut yksikään järkevä ajatus, löi vaan ihan tyhjää koko ajan. Ja totta kai mulla on nyt sitten vielä edessä se pelätty testi, josta mulla teetetään joku vaikeampi versio, jota ei kai muilla ole edes ikinä teetetty. Ei pitäisi suhtautua näin, mutta kyllä väistämättä tuntuu siltä, että peli on jo menetetty.
Onhan musta aiemminkin tuntunut haastattelujen jälkeen, että huonosti meni, mutta kyllä tää oli ihan rimanalitus. Kaikki sanoo, että ainahan mä suhtaudun asioihin pessimistisesti ja sitten kuitenkin onnistun, mutta kyllä sen tunnistaa, kun jäätyy ihan totaalisesti.
Opintolainaa on edelleen tuhansia. Työvuosia on takana juuri ja juuri hieman enemmän kuin opiskeluvuosia. En tiedä mitä teen. Kaiken muun hyvän lisäksi bongasin paikallisesta täydennyskoulutuskeskuksesta oman alan koulutuksen, joka on tarkoitettu tilanteisiin, että alalta on ollut taukoa ja tarvitsee pientä ponnistuslautaa takaisin. Kuulostaisi siis juuri sopivalta, mutta sitten tuleekin se mutta. Koulutus alkaa ensi kuussa (hakuaikaa 30. päivään tätä kuuta). Ja ajattelen mä asiaa miltä kantilta vaan, niin mä en halua mun lastani vielä ulkopuoliselle hoitoon. Isä taas ei voi jäädä kotiin, koska mä en saisi tuolta koulutusajalta kuin ehkä joitain roposia, jolloin meillä ei olisi edes sitä yhden ihmisen palkkaa (koulutus kestää kuitenkin kahdeksan kuukautta).
Mä jo ihan oikeasti kelasin mustimmilla hetkilläni, että ehkä musta tulee sellainen kotiäiti/-rouva, jonka mielestä on tosi oleellista ja lapselle parasta olla kotona vielä kun lapsi on yläkoulussa. Mitäs siitä, ettei kartu eläke tai ole tuloja, onhan mulla katto pään päällä - ja se lapsi. Jee. Mitenköhän sitten maailma romahtaisi, kun lapsi lentäisi pesästä?
Oishan niitä varmaan muitakin työpaikkoja kuin tämä johon hain, mutta satun tietämään, että mahdollisuudet johonkin toiseen työpaikkaan ovat vieläkin pienemmät. Ne ei tiedä edes sitä, että olen joskus ennen ollut hyvä ja pätevä ja niiden testit on ehkä vieläkin vaikeampia. Tuntuisi hullulta edes yrittää.
Olisivat haastattelussa kysyneet vauvoista tai imetyksestä, niin olisin osannut vastata jäätymättä. Jännä kun eivät kysyneet. Vähän loukkaannuin, kun en edes päässyt kertomaan, että mun lapseni oli edellisenä päivänä oppinut kävelemään.
Mä volisen kuin putous, kun mietin, että saattaisinkin joutua jättämään tämän kotona hengailun. Kotona hengailun, joka eristää mut muusta maailmasta ja saa mun itsetunnon näemmä aika kriittiseen romahduspisteeseen.
Sen lisäksi, että päässä risteilevät nämä työ- ja koulutuskuviot, lisätään soppaan vielä THE Kuume. Päivittäin, siis jumaliste päivittäin, volisen, että mitä jos en saakaan toista lasta. Että on jo kiirekiirekiire alkaa yrittää. Mitä jos mun endo on ryöstäytynyt käsistä? Mitä jos en saa enää ikinä vauvaa? Mun on pakko saada vielä vauva! Pakko!
Että voisko joku nyt tulla kertomaan mitä helvettiä teen? Ja tän mun päänsisäisen maailmankin saisi muutamaksi päiväksi lainaan, voisin pitää pienen breikin.
Ai niin, PS. taas vaan: Se paikallinen kerho on ilmeisesti tarkoitettu vanhemmille, joista arjesta selviäminen tuntuu vaikealta ja jotka kaipaavat vertaistukea. Tämä siis jotakuinkin virallinen kuvaus netistä. Annoin ilmeisesti tosi epätoivoisen kuvan siellä hiekkiksellä. ;)
tiistai 13. elokuuta 2013
Pelkoa hiekkalaatikolla
Mä niin toivon, että tän viikon haastattelu olisi jo menestyksekkäästi ohi. Meinaa pukata pientä paniikkia. Vaatteet on vanhoja, niihin ei meinaa mahtua ja niissä on epämukavaa. Mä en ole edes meinannut muistaa työhistoriaani tai mitä olen töissä tehnyt. On muuten pientä eroa valmistautumisessa nyt ja ennen: ennen menin haastatteluun suurinpiirtein baarin kautta (edellisenä iltana) viitsimättä ihan hirveästi vaivata päätäni mahdollisilla kysymyksillä ja omilla vastauksilla, mutta nyt on ihan oikeasti pitänyt yrittää palauttaa mieleen mitä on tullut ylipäänsä tehtyä ja olenko tehnyt mitään sellaista, minkä takia mut kannattaa palkata.
Jäin iltapäiväksi ja illaksi yksinäni miehen lähtiessä harrastusrientoon ja meinaa ahdistaa jo tämäkin. Vaikka musta on ihanaa hengailla tuon pikkukaverin kanssa, mua syö jotenkin kohtuuttoman paljon heti kun mulla ei ole aikuista juttukumppania. En tajua. Harkitsen, pitääkö mun lähteä hiekkalaatikon reunalle päivystämään, mutta käytyäni pari kertaa läheisessä leikkipuistossa, mua on alkanut pelottaa. Mä en hallitse tuota leikkipuistokeskustelukoodia yhtään enkä osaa toimia siellä. Mä en osaa jutella lapsestani jonkun tuntemattoman kanssa - saatikka sitten, että osaisin keskustella jonkun toisen lapsesta! Mun on jotenkin tosi vaikeaa tajuta miksi mun pitää keskustella mun lapsestani kai vaan jonkun yleisen käyttäytymissäännöstön takia ilman että olen oikeasti tutustumassa kehenkään. Koska eihän tuolla kai oikeasti tutustu? Tarkoitus on kai pysyä ainiaan "Pertin tai Marjatan äitinä" eikä hankkia varsinaisia tuttavia? Uaaah, mitkä paineet!
Viime kerralla tein varmaan kaikki mokat aloittaessani älyvapaan hölötyksen elämästäni, kun en siinä tilanteessa parempaakaan keksinyt. Jonkun aikaa lörpöteltyäni tajusin että nyt varmaan kandee tukkia suu, mutta onpa hölmöä sitten olla ihan hissukseenkin. Ja ihan selkeä kilpailutilannehan siitä sitten saatiin: skaban kohteena mm. kuka on nukkunut huonoiten lasten ollessa pieniä. Aika ahterista. Ja varmaan toimin myös jotenkin väärin, kun lopuksi sanoin, että nyt pitää lähteä puurolle, kun mulle huomautettiin, että ei kai meillä vielä puuroa syödä, että kai nyt vellillä vielä mennään. Ei mennä. Karisikohan pisteet? Mä en ole yhtään varma, että musta tulee hiekkalaatikkomutsia - ei sen takia, että ylenkatsoisin ketään saatikka sitten että mulla olisi sellaiseen varaa vaan sen takia, että mä en hitto vie vaan osaa tuota juttua.
Kertoivat siellä hiekkalaatikolla (vaikutin varmasti epätoivoiselta), että meillä on täällä joku paikallinenkin äiti & lapsi -kerho (mitenköhän iskän kävis, jos se yrittäis tuollaiseen kerhoon?). Kai mä jotain tuollaista vielä yritän, mutta tällä hetkellä lähinnä vaan pelottaa.
Käväisimme kertaalleen päiväseltään pikkukaupungissa. Jälkeenpäin melkein hävettää, sillä menin appivanhempien luona taas jotenkin lukkoon. Mun naamasta, ruumiinkielestä ja lyhytsanaisesta ulosannistani taatusti paljastui, että alkoi vituttaa.
Jäin iltapäiväksi ja illaksi yksinäni miehen lähtiessä harrastusrientoon ja meinaa ahdistaa jo tämäkin. Vaikka musta on ihanaa hengailla tuon pikkukaverin kanssa, mua syö jotenkin kohtuuttoman paljon heti kun mulla ei ole aikuista juttukumppania. En tajua. Harkitsen, pitääkö mun lähteä hiekkalaatikon reunalle päivystämään, mutta käytyäni pari kertaa läheisessä leikkipuistossa, mua on alkanut pelottaa. Mä en hallitse tuota leikkipuistokeskustelukoodia yhtään enkä osaa toimia siellä. Mä en osaa jutella lapsestani jonkun tuntemattoman kanssa - saatikka sitten, että osaisin keskustella jonkun toisen lapsesta! Mun on jotenkin tosi vaikeaa tajuta miksi mun pitää keskustella mun lapsestani kai vaan jonkun yleisen käyttäytymissäännöstön takia ilman että olen oikeasti tutustumassa kehenkään. Koska eihän tuolla kai oikeasti tutustu? Tarkoitus on kai pysyä ainiaan "Pertin tai Marjatan äitinä" eikä hankkia varsinaisia tuttavia? Uaaah, mitkä paineet!
Viime kerralla tein varmaan kaikki mokat aloittaessani älyvapaan hölötyksen elämästäni, kun en siinä tilanteessa parempaakaan keksinyt. Jonkun aikaa lörpöteltyäni tajusin että nyt varmaan kandee tukkia suu, mutta onpa hölmöä sitten olla ihan hissukseenkin. Ja ihan selkeä kilpailutilannehan siitä sitten saatiin: skaban kohteena mm. kuka on nukkunut huonoiten lasten ollessa pieniä. Aika ahterista. Ja varmaan toimin myös jotenkin väärin, kun lopuksi sanoin, että nyt pitää lähteä puurolle, kun mulle huomautettiin, että ei kai meillä vielä puuroa syödä, että kai nyt vellillä vielä mennään. Ei mennä. Karisikohan pisteet? Mä en ole yhtään varma, että musta tulee hiekkalaatikkomutsia - ei sen takia, että ylenkatsoisin ketään saatikka sitten että mulla olisi sellaiseen varaa vaan sen takia, että mä en hitto vie vaan osaa tuota juttua.
Kertoivat siellä hiekkalaatikolla (vaikutin varmasti epätoivoiselta), että meillä on täällä joku paikallinenkin äiti & lapsi -kerho (mitenköhän iskän kävis, jos se yrittäis tuollaiseen kerhoon?). Kai mä jotain tuollaista vielä yritän, mutta tällä hetkellä lähinnä vaan pelottaa.
Käväisimme kertaalleen päiväseltään pikkukaupungissa. Jälkeenpäin melkein hävettää, sillä menin appivanhempien luona taas jotenkin lukkoon. Mun naamasta, ruumiinkielestä ja lyhytsanaisesta ulosannistani taatusti paljastui, että alkoi vituttaa.
- Oli kuulemma pakko ruokailla, mutta ruokaa alettiin vasta laittaa kun mentiin paikalle. "Ei me ajateltu, että olette näin ajoissa liikkellä." Ajoissa? Kello kaksi iltapäivällä? En tahdo mitään ihmeellistä palvelua tai tulla valmiiseen pöytään, se ei siinä ruoanlaitossa kismittänyt, mutta kun olimme päiväseltään käymässä ja lapsen päiväuniaika läheni - ja unet haluttiin autossa, koska ei kiinnostanut "valvottaa" lasta puolilleöin sen takia, että se on nukkunut liian myöhäiset päikkärit (ja autossa se nyt tuolla matkalla nukahtaa ihan väistämättä). Ei taaskaan meinannut mennä jakeluun. "No voihan se nukkua myöhemminkin tämän kerran." EI VOI. Mua ei kiinnosta valvoa puoleenyöhön ylikierroksilla käyvän pörrääjän kanssa ja taistella unesta pahimmillaan itkun ja huudon kautta.
- Joka paikka edelleen täynnä niitä käsidesipurkkeja, lääkerasvoja, papereita ja koriste-esineitä. "Laitetaan poika tohon syöttötuoliin, niin se pysyy paikallaan." No ei laiteta syöttötuoliin, ei se siinä nyt huvikseen istu, jos ei ole ruoka-aika. Sairaan kiva koettaa viihdyttää ihmishyrrää neliömetrin kokoisella pläntillä keskellä lattiaa, kun kaikki muut paikat ovat suurinpiirtein vaarallisia (bongasin myös parit ongenkoukut paikassa, johon lapsi pääsee).
torstai 8. elokuuta 2013
Jatkoa tilannepäivitykseen
Olen parissa aiemmassa postauksessa viitannut hienoiseen lapsenhoitoväsymykseeni. Nyttemmin on helpottanut, wuhuu! Mulla oli pahimman muuttokaaoksen keskellä jossain vaiheessa sellainen olo, että haluan vaan piiloutua lapselta, kun en kestä sitä 24/7 lahkeessa roikkumista ja sylittelyä. Ahdisti todella lujaa. Tilanne lähti helpottumaan, kun luovutin. Yritin vaan pitää lasta sylissä ja mukana kaikessa koko ajan sekä luovuin omien juttujen ja muuton edistymisen haikailusta. Tein ruokaa yhdellä kädellä, kävin vessassa lapsi sylissä ja makoilin lattialla lapsen kanssa. Hiljalleen sitten huomasin, että lapsi ei enää joka tilanteessa vaadikaan syliin ja antaa mun jopa käydä vessassa itkemättä mun jalkaani vasten tai pukea päälleni ilman hysteeristä itkukohtausta. Tällä hetkellä tilanne on se, että lapsi jopa könyää itsekseen omaan huoneeseensa leikkimään leluillaan ja viihtyy muutenkin hetkisiä yksinään lattialla. Taitaa olla eka kerta tämän lapsen elämässä. :) Myös isää haetaan nyt leikkeihin tai kävelyharjoituksiin.
Kävimme eilen paikallisessa neuvolassa yksivuotiskäynnillä. Piikkiä tuli niin maan perhanasti ja nyt tuolla ulkona koisailee kuumeinen pieni mies. Ei vaikuttanut paikallinen homma juurikaan eroavan aiemmasta, lässytystäkin riitti. Sanomista tuli tällä kertaa tietysti imetyksestä. Äidinmaito on kuulemma tässä vaiheessa jo ihan lirua eikä sitä nyt enää tarvitsisi lapsen saada. Terkkarin huolena oli myös yöimetys, mutta siinä sentään pääsin loistamaan, kun se on jäänyt pois.
Olen muuten tässä pienessä ja kieroutuneessa mielessäni miettinyt, että on se hyvä, kun tällaiselle tylsälle keski-ikäiselle äiti-ihmisellekin tarjotaan joku väline kapinointiin: näin taaperoimetystä harrastavana tekisi mieleni lähteä tuonne julki-imettämään niin maan pirusti! Taisi jossain iltapäivälehdessä olla ihan vast'ikään juttu, kuinka paikallisessa ravintolassa oli imettävää äitiä kehotettu siirtymään saniteettitilojen puolelle - mullehan iski välitön hinku lähteä kyseiseen ravintolaan syöttämään isoa vauvaani.
Ensi viikolla olisi työhaastattelu. Haastattelua onkin vähän veivattu enkä tiedä, onko mulla sittenkään aiemmin pelkäämääni testiä. Alunperin mulle annettu testiaika peruttiin ja mulle kerrottiin, että mahdollisesta testistä voidaan sopia haastattelussa. Tällä hetkellä pelkään hitusen sitä, että joudun johonkin ex tempore -testiin, johon en ole ollenkaan valmistautunut. Ehkä mun on pakko vähän kertailla ihan varmuuden vuoksi. Ensin myös haastattelupaikka oli pk-seudulla, sitten se vaihdettiin tähän kotikaupunkiin, mutta viime hetken tiedon mukaan mun tieni käy sittenkin pk-seudulle.
Kamalasti olisi tekemistä. Ahdistaa hitusen tieto, että meillä on useampikin kaappi, jonne on vaan sullottu tavaraa sikin sokin. Pitäisi ottaa selvää päivähoitosysteemeistä, kun nyt kai sitä päivähoitopaikkaakin olisi varmuuden vuoksi haettava. Pitäisi löytää elukoille hoitaja meidän syyskuisen matkan ajaksi.
Jaaha, parvekkeella herättiin.
Kävimme eilen paikallisessa neuvolassa yksivuotiskäynnillä. Piikkiä tuli niin maan perhanasti ja nyt tuolla ulkona koisailee kuumeinen pieni mies. Ei vaikuttanut paikallinen homma juurikaan eroavan aiemmasta, lässytystäkin riitti. Sanomista tuli tällä kertaa tietysti imetyksestä. Äidinmaito on kuulemma tässä vaiheessa jo ihan lirua eikä sitä nyt enää tarvitsisi lapsen saada. Terkkarin huolena oli myös yöimetys, mutta siinä sentään pääsin loistamaan, kun se on jäänyt pois.
Olen muuten tässä pienessä ja kieroutuneessa mielessäni miettinyt, että on se hyvä, kun tällaiselle tylsälle keski-ikäiselle äiti-ihmisellekin tarjotaan joku väline kapinointiin: näin taaperoimetystä harrastavana tekisi mieleni lähteä tuonne julki-imettämään niin maan pirusti! Taisi jossain iltapäivälehdessä olla ihan vast'ikään juttu, kuinka paikallisessa ravintolassa oli imettävää äitiä kehotettu siirtymään saniteettitilojen puolelle - mullehan iski välitön hinku lähteä kyseiseen ravintolaan syöttämään isoa vauvaani.
Ensi viikolla olisi työhaastattelu. Haastattelua onkin vähän veivattu enkä tiedä, onko mulla sittenkään aiemmin pelkäämääni testiä. Alunperin mulle annettu testiaika peruttiin ja mulle kerrottiin, että mahdollisesta testistä voidaan sopia haastattelussa. Tällä hetkellä pelkään hitusen sitä, että joudun johonkin ex tempore -testiin, johon en ole ollenkaan valmistautunut. Ehkä mun on pakko vähän kertailla ihan varmuuden vuoksi. Ensin myös haastattelupaikka oli pk-seudulla, sitten se vaihdettiin tähän kotikaupunkiin, mutta viime hetken tiedon mukaan mun tieni käy sittenkin pk-seudulle.
Kamalasti olisi tekemistä. Ahdistaa hitusen tieto, että meillä on useampikin kaappi, jonne on vaan sullottu tavaraa sikin sokin. Pitäisi ottaa selvää päivähoitosysteemeistä, kun nyt kai sitä päivähoitopaikkaakin olisi varmuuden vuoksi haettava. Pitäisi löytää elukoille hoitaja meidän syyskuisen matkan ajaksi.
Jaaha, parvekkeella herättiin.
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Ensitunnelmia kaupungista
Mistähän aloittaisi? Synttärikekkerit ovat onnellisesti takanapäin. Kaikki meni oikein mainiosti, vaikka jonkun verran stressasinkin tarjottavista. Piti vääntää täytekakkukin ihan itse pohjaa myöten, vaikka en totisesti ole mikään leipuri enkä muista olenko koskaan tehnyt ainakaan onnistuneesti täytekakun pohjaa. Eihän se kakku mikään upea ollut - ei mitään FB- tai blogikamaa - mutta ihan hyvin se tuntui maistuvan. Sankarilla vaikutti myös olevan juhlissaan hauskaa, kun oli ympärillä ihmisiä ja toisia lapsiakin.
Mulla on sit nyt taapero. Järkyttävää. Itkeskelen edelleen välillä vauvan katoamista ja vauvakuumeilen koko ajan enemmän. Haluan ihan hitosti toisen vauvan, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Haluan myös olla raskaana, vaikka oikeasti voisin skipata sen vaiheen vauvahommista kokonaan. En halua kokea enää ikinä sitä lamauttavaa ja kaiken alleen peittoavaa kipua, mutta haluaisin silti vielä kokea raskauden.
Lapsukainen muutti omaan huoneeseensa muuton yhteydessä. Nyt, kun aikaa on mennyt joitain viikkoja, voidaan todeta, että yöunet ovat kyllä rauhoittuneet. Enää ei herätä neljältä ja aleta kilkattaa - vaikka onpa niitäkin aamuja pari näihin viikkoihin mahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsi nukkuu yönsä noin kuuteen asti yhdellä heräämisellä tai jopa heräilemättä. Edelleenkin yöunet näyttävät jäävän siihen yhdeksään tuntiin, mutta pääasia ettei tarvitse herätä neljältä. Vaikka alussa olin tosi surullinen ja tunsin hylkääväni lapsen, kun se muutti omaan huoneeseensa, olen kyllä itsekin ollut vähän huojentunut uudesta ilta- ja yörauhasta. On ollut ihan luksusta katsella iltaisin vähän aikaa telkkaria sängystä ja ylipäänsä mennä nukkumaan niin, ettei tarvitse pelätä hengitykselläänkin herättävänsä lapsen.
Vähän ollaan nyt yritetty saada lasta nukkumaan vain yhdet päiväunet, mutta eivät ne taida ihan vielä riittää - iltapäivällä on otettava ainakin puolen tunnin torkut, että jaksaa iltaan asti. Pelkäsin etukäteen aika paljon päiväunukutuksia, mutta kärrynukutukset parvekkeelle ovat ovat menneet pääsääntöisesti hyvin ja nopeasti.
Kaupungissa on hiton kiva asua. Jos mä tarvitsen jotain, mä saan sen aika todennäköisesti jopa lähi-Prismasta tai keskustasta, jonne on noin vartin bussimatka. Kun menee ulos, siellä on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tuijota ja kyräile. Ihmisiä, jotka puhuvat. On kahviloita, puistoja ja ulkoilureittejä. Tykkään. Ihan hirveästi ei olla vielä ehditty tutustua huudeihin, kun mullakin tosiaan oli tässä välissä keikkareissu ja siihen perään heti lapsukaisen synttäribileet, mutta onneksi siippa on lomalla. Tällä viikolla taitaa uusi kotikaupunki ja sen tarjonta ajaa kaappien järjestelyn ja matonpesun ohi.
Kuten aiemmin jo mainitsinkin, keikkareissu meni taas vähän pyllylleen. Ensin en saanut hotellihuonetta, mikä on aina pois eturivin kyttäyksestä. Sitten kun viimein pääsin uudelleen edes hotellin tiskille ja mua suvaittiin palvella, mulle kerrottiin, että mun varaus onkin siirretty toiseen hotelliin. Pääsin keikkapaikalle vasta ihan viittä vailla porttien aukeamista, en ole koskaan ollut noin myöhässä. Sitten kävi ilmi, että mulle annettiin portilla vääränlainen ranneke ja mua oltiin passittamassa tavalliseen fan zoneen. Ei kun uudelleen kiva hölskyttely porteille, uusi ranneke ja eturivin fan zoneen. Ihmettelen, että mua ei heitetty ulos koko alueelta, sain nimittäin sen verran näkyvän raivarin tästä rannekemokailusta. Kirosin varsin raikuvasti ihan muutamallakin kielellä koko maan ja kaikki sen ihmiset. Sain sitten paikan tokarivistä, mikä oli ihan okei verrattuna siihen että olin tosiaan niin myöhään porteilla ja että jouduin juoksentelemaan edestakaisin isohkolla puistoalueella. Pahimpien adrenaliinihöyryjen hälvennyttyä meinasi lähteä taju, mutta onneksi voimat palautuivat vielä ennen keikkaa (mä aina vähän jopa ihmettelen voimiani, koska taaskin olin syönyt vain kevyehkön lounaan aika aikaisin enkä juonut sen jälkeen mitään).
Keikka oli mahtava. Keikan jälkeen etsiydyttiin vielä jatkobileisiin, joissa tuli tanssahdeltua aamuviiteen asti. Mä olen niin pro.
Paluumatkalla muuten mun paikkavaraukselleni lentokoneessa oli tapahtunut jotain ihmeellistä (vaikka check-in meni ihan onnistuneesti läpi), ja sain portilla uuden paikan, joka sekin oli varattu. Näin ollen odottelin sitten stuertin kanssa koneen etuosassa kunnes kaikki muut saivat paikkansa - mulle jäi sitten se viimeinen jämäpaikka. Siinä vaiheessa enää vaan nauratti - kanssakeikkailija nimesi mut jo katastrofimatkailijaksi.
Nyt olisi vielä yksi keikka tiedossa. Tekisi mieleni kyllä hankkia liput sen lisäksi vielä yhdelle keikalle...tosin alkaa rahat loppua. We'll see. Tähän jo varmistuneeseen keikkaan liittyy taas pieni epävarmuustekijä, josta raportoin ehkä myöhemmin. Nää mun keikat on nyt tällä kiertueella olleet niin vaakalaudalla joka kerta, että ei viitsisi enää riskeerata, mutta näemmä aina tulee jotain.
Tänään ekaa kertaa paikalliseen neuvolaan. Jännittävää.
Mulla on sit nyt taapero. Järkyttävää. Itkeskelen edelleen välillä vauvan katoamista ja vauvakuumeilen koko ajan enemmän. Haluan ihan hitosti toisen vauvan, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Haluan myös olla raskaana, vaikka oikeasti voisin skipata sen vaiheen vauvahommista kokonaan. En halua kokea enää ikinä sitä lamauttavaa ja kaiken alleen peittoavaa kipua, mutta haluaisin silti vielä kokea raskauden.
Lapsukainen muutti omaan huoneeseensa muuton yhteydessä. Nyt, kun aikaa on mennyt joitain viikkoja, voidaan todeta, että yöunet ovat kyllä rauhoittuneet. Enää ei herätä neljältä ja aleta kilkattaa - vaikka onpa niitäkin aamuja pari näihin viikkoihin mahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsi nukkuu yönsä noin kuuteen asti yhdellä heräämisellä tai jopa heräilemättä. Edelleenkin yöunet näyttävät jäävän siihen yhdeksään tuntiin, mutta pääasia ettei tarvitse herätä neljältä. Vaikka alussa olin tosi surullinen ja tunsin hylkääväni lapsen, kun se muutti omaan huoneeseensa, olen kyllä itsekin ollut vähän huojentunut uudesta ilta- ja yörauhasta. On ollut ihan luksusta katsella iltaisin vähän aikaa telkkaria sängystä ja ylipäänsä mennä nukkumaan niin, ettei tarvitse pelätä hengitykselläänkin herättävänsä lapsen.
Vähän ollaan nyt yritetty saada lasta nukkumaan vain yhdet päiväunet, mutta eivät ne taida ihan vielä riittää - iltapäivällä on otettava ainakin puolen tunnin torkut, että jaksaa iltaan asti. Pelkäsin etukäteen aika paljon päiväunukutuksia, mutta kärrynukutukset parvekkeelle ovat ovat menneet pääsääntöisesti hyvin ja nopeasti.
Kaupungissa on hiton kiva asua. Jos mä tarvitsen jotain, mä saan sen aika todennäköisesti jopa lähi-Prismasta tai keskustasta, jonne on noin vartin bussimatka. Kun menee ulos, siellä on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tuijota ja kyräile. Ihmisiä, jotka puhuvat. On kahviloita, puistoja ja ulkoilureittejä. Tykkään. Ihan hirveästi ei olla vielä ehditty tutustua huudeihin, kun mullakin tosiaan oli tässä välissä keikkareissu ja siihen perään heti lapsukaisen synttäribileet, mutta onneksi siippa on lomalla. Tällä viikolla taitaa uusi kotikaupunki ja sen tarjonta ajaa kaappien järjestelyn ja matonpesun ohi.
Kuten aiemmin jo mainitsinkin, keikkareissu meni taas vähän pyllylleen. Ensin en saanut hotellihuonetta, mikä on aina pois eturivin kyttäyksestä. Sitten kun viimein pääsin uudelleen edes hotellin tiskille ja mua suvaittiin palvella, mulle kerrottiin, että mun varaus onkin siirretty toiseen hotelliin. Pääsin keikkapaikalle vasta ihan viittä vailla porttien aukeamista, en ole koskaan ollut noin myöhässä. Sitten kävi ilmi, että mulle annettiin portilla vääränlainen ranneke ja mua oltiin passittamassa tavalliseen fan zoneen. Ei kun uudelleen kiva hölskyttely porteille, uusi ranneke ja eturivin fan zoneen. Ihmettelen, että mua ei heitetty ulos koko alueelta, sain nimittäin sen verran näkyvän raivarin tästä rannekemokailusta. Kirosin varsin raikuvasti ihan muutamallakin kielellä koko maan ja kaikki sen ihmiset. Sain sitten paikan tokarivistä, mikä oli ihan okei verrattuna siihen että olin tosiaan niin myöhään porteilla ja että jouduin juoksentelemaan edestakaisin isohkolla puistoalueella. Pahimpien adrenaliinihöyryjen hälvennyttyä meinasi lähteä taju, mutta onneksi voimat palautuivat vielä ennen keikkaa (mä aina vähän jopa ihmettelen voimiani, koska taaskin olin syönyt vain kevyehkön lounaan aika aikaisin enkä juonut sen jälkeen mitään).
Keikka oli mahtava. Keikan jälkeen etsiydyttiin vielä jatkobileisiin, joissa tuli tanssahdeltua aamuviiteen asti. Mä olen niin pro.
Paluumatkalla muuten mun paikkavaraukselleni lentokoneessa oli tapahtunut jotain ihmeellistä (vaikka check-in meni ihan onnistuneesti läpi), ja sain portilla uuden paikan, joka sekin oli varattu. Näin ollen odottelin sitten stuertin kanssa koneen etuosassa kunnes kaikki muut saivat paikkansa - mulle jäi sitten se viimeinen jämäpaikka. Siinä vaiheessa enää vaan nauratti - kanssakeikkailija nimesi mut jo katastrofimatkailijaksi.
Nyt olisi vielä yksi keikka tiedossa. Tekisi mieleni kyllä hankkia liput sen lisäksi vielä yhdelle keikalle...tosin alkaa rahat loppua. We'll see. Tähän jo varmistuneeseen keikkaan liittyy taas pieni epävarmuustekijä, josta raportoin ehkä myöhemmin. Nää mun keikat on nyt tällä kiertueella olleet niin vaakalaudalla joka kerta, että ei viitsisi enää riskeerata, mutta näemmä aina tulee jotain.
Tänään ekaa kertaa paikalliseen neuvolaan. Jännittävää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)