Oma aika

Oma aika on ollut mulle aina tärkeää. Olen jo melko pienestä pitäen viihtynyt erinomaisesti omissa oloissani ja esimerkiksi kakarana en aina pitänyt siitä, jos mummo pamahti meille, kun tulin koulusta enkä päässytkään koulupäivän jälkeen omaan rauhaani. Tämä siis jo ala-asteella. Mulla on kyllä aina ollut kavereita ja olen aika ennakkoluulottomasti hankkinut kavereita myös lisää, mutta aina olen tarvinnut sen pari tuntia päivästä, että saan rauhoittua yksin. Tämä ominaisuus on jonkun verran lieventynyt iän myötä ja voin näin isona tyttönä olla pitemmän aikaa ihmisten seurassa, mutta ennen pitkää oman tilan ja ajan kaipuu iskee väistämättä.

Näin ollen tiesin jo ennen lasta, että tulen tarvitsemaan sitä kuuluisaa omaa aikaa joka ilta, kun lapsi nukahtaa - olenhan tarvinnut sen oman aikani jo ihan parisuhteessakin. Nyt kun lapsen rytmi on aika pitkään mennyt niin, että se nukahtaa pitemmälle unipätkälle lähempänä puoltayötä tai jopa puolenyön jälkeen, olen saattanut valvoa aamukolmeenkin vain jotta saan hetken hengähtää itsekseni. Univelka on pahasta, mutta vielä pahempaa on, jos en saa omia hetkiäni.

Nyt olen ottanut pieneksi missioksi saattaa lapsen uneen vähän aiemminkin kuin puoliltaöin. Lapsi havannoi ympäristöään nyt selvästi herkemmin kuin aiemmin eikä nukahda tuosta vaan johonkin aikaan illasta vaikkapa rinnalle, joten meillä on melkeinpä menty jonkinlaiseen nukutusmoodiin. Aiemmin pystyin katselemaan hiljaisella telkkaria (valot himmeänä) ja imettämään samalla ja kun lapselta lähti taju, vein sen sänkyyn. Nyt sama ei enää onnistu mitenkään vaan lapsi tärähtelee todella herkästi hereille ja olenkin nyt sitten imettänyt siltä sängyssä tajun kankaalle. Voi olla että siitä tulee pieniä hankaluuksia vastaisuudessa, mutta näillä mennään. Hetkittäin olen viimeisen viikon aikana kokenut epätoivon hetkiä, kun lapsi on lutkuttanut rintaa ennen nukahtamista tunnista jopa melkein pariin tuntiin. Perään on tosin usein tullut noin viiden tunnin unipätkä, mutta kyllä mun kärsivällisyys meinaa olla koetuksella maata tuollainen aika makkarissa vailla mitään muuta oheisaktiviteettia. Nyt mua on vähän lohduttanut, että tänäänkin sain pojan nukahtamaan kai ennen yhtätoista sen sijaan, että valvon sen kanssa jonnekin aamuyön tunneille.

Omaa aikaa mulle on luvassa myös ensi vuonna, kun lähden yksinäni parille pikku keikkareissulle Eurooppaan. Yksi reissu heitetään myös koko perheen voimin (ja äiti käy yksinään välissä keikkailemassa). Mies itse asiassa oikein kannusti mua hankkimaan nuo keikkaliput, mistä tunnen syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta. Tuo keikkahomma on mulle jonkinlainen elinehto ja pakkomielle enkä voisi olla onnellisempi, että mulla on mies, joka ymmärtää sen.

Ohi on!

Sukulaisviikko on onneksi takanapäin. Nyt ei ihan oikeasti olisi pahitteeksi, jos ei tarvitsisi pönöttää ainakaan seuraavaan viikkoon tai pariin yhtään kertaa. Vierailut ja hautajaiset herättivät paljon kaikenlaisia ajatuksia, joita en kuitenkaan osaa koota minkäänlaiseen järkevään kirjalliseen muotoon ainakaan vielä. Täytyy silti todeta, että on se vaan kumma, minkälaisen kihinän yksi uusi sukuun tullut lapsi aiheuttaa. Kihinää on varmasti syntynyt siitäkin, kun ei olla lapsen iskän kanssa naimisissa (onneksi lapsi sentään on saanut isänsä sukunimen!). Harmi, kun ei kertaakaan käynyt ilmi, että ollaan iskän ja lapsen kanssa vielä pakanoitakin.

Papan hautajaiset herättivät todella ristiriitaisia tuntemuksia. En tunnistanut muistopuheiden pappaa lainkaan. Jossain vaiheessa alkoi jo tuntua aika karmealta, kun minkäänlaiset ikävän tai surun tunteet eivät vaan nostaneet päätään. Isä oli ihmeen hyvässä kondiksessa, oli oikein juhlan kunniaksi leikannut hiuksensakin ja muistutti jopa ihan ihmistä. Hyvin outoa. Emme kuitenkaan juuri puhuneet. Tuntui, että haavat aukesivat taas jollain tapaa.

PS. Juttelin papin vaimon kanssa tisseistä muistotilaisuudessa.

Yhteinen asia

Väsy. Tuntuu, että aina kun jotain täällä blogimaailmassa lauon ilmoille, niin käykin just päinvastoin. Eilen (?) kävin erääseen imetysaiheiseen postaukseen kommentoimassa, että yöheräilyt eivät ole lisääntyneet ainakaan toistaiseksi - no tietty just viime yönä ei sitten muuta tarvinnut ollakaan kuin makaava tissi. Nyt on siis vähän väsy.

Imetysviikon kunniaksi imetys tuntuu todella olevan pinnalla just nyt. Mä en jaksa nyt muuta todeta kuin että hassua, kuinka se tuntuu olevan joku yhteinen asia. Tällä sukulaisviikolla mulle ovat ennestään ventovieraat tyypit paukutelleet suurinpiirtein ekoina kysymyksinä, että tuleeko sitä maitoa ja miten se imetys sujuu. Olen ollut vähän hämmästynyt. Samoin mun sektioni on ollut yleinen keskustelunaihe kahvipöydässä ja mm. mummoni tiesi aiheesta, kun eräs minulle ventovieras ihminen (= en ole koskaan tavannut) oli siitä mummolle raportoinut. Imetyskysymyksiin mun on ollut tietysti helppo vastata, kun se nyt toistaiseksi sujuu, mutta voisin kuvitella, että asia voisi olla toisin, jos se ei sujuisi. Eri asia tietysti on, miten paljon mun imetykseni ja sektioni ihmisille kuuluvat.

Pisteet kotiin

Tästähän urkenikin varsinainen sukulaisviikko. Ensin tuli miehen puolen sukulaisia poikaa katsomaan, tänään kävimme mummolassa, huomenna on luvassa lisää miehen puolen sukulaisia ja lauantaina on papan hautajaiset. En ole mikään sukufani enkä aina ymmärrä, miksi pitää olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kanssa ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin se sukulaissuhde. Tämä viikko on siis ajoittain aika haastava.

Ehkä avaudun tästä viikosta myöhemmin vielä lisää, mutta tällä kertaa sananen tämän päivän mummolareissusta, joka oli taas hyvin odotetunlainen. Tajuan nyt entistä kirkkaammin, miksi oma äitini ei ole ikinä ollut mummon suosiossa. Omat pisteenihän nousivat suorastaan humisten tänään: onhan minulla nyt sentään poikalapsi. Mummo on nimittäin vanhan polven ihmisiä - naiset on tehty palvelemaan miehiä eivätkä tyttölapset ole yhtä arvokkaita kuin pojat.

Minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, että mummo oikeasti pitää miespuolista serkkuamme parempana kuin meitä tyttöjä/naisia. Asia vain jotenkin heittää tyystin yli ymmärryksen. Mummo on myös vetänyt herneitä nenään mm. siitä, kun perheessämme on naisia, joilla on yliopistokoulutus, joka ei siis tähtää oikeisiin töihin ja saattaa ilmeisesti myös estää miesten palvelemisen. Äitini ei ole koskaan ollut oikeissa töissä, kuten en minäkään. Äiti on ilmeisesti ollut huonossa huudossa myös yksinkertaisesti siksi, että on synnyttänyt kaksi tyttölasta. Tänään sen sijaan sain kuulla, miten hieno asia on, että onnistuin heti synnyttämään pojan, niin nyt ei sitten enää tarvitse huolehtia, vaikka lapsia ei enempää tulisikaan. Siskon sen sijaan tulee toinen lapsi hommata ja toivoa sopii, että se nyt sentään on poika.

Mulla on niin ikävä jonnekin sivistyksen pariin.

PS. Nyt on pakko hehkuttaa. Lapsi nukahti kolmen tissisession jälkeen vasta puolenyön aikaan ja tulin vasta sitten koneelle. Televisiosta sattui tulemaan mun vanha rakkaani Star Trek: The Next Generation - täytyy sanoa, että tykkään, tykkään ihan hirmuisesti vieläkin! (Vaikka sarja alkoi jo vähän aikaa sitten, en ole ehtinyt seuraamaan vaan jaksot puksuttavat kovalevylle.)

Liikuttuja

Olen aina kokenut musiikin vahvasti. Mulla oli jo lapsena musiikin tunneilla hankalaa. Aina itketti, jos tuli joku hyvä biisi. Virret on aina olleet ekstrapahoja, vaikken erityisen uskonnollinen olekaan. Teininä ja vähän myöhemminkin itkeskelin varmasti viikkoja ellen kuukausia lempibändieni parissa. Nyt ilmeisen hormonipöhnäisenä pärähdän ihan kunnon itkuun hyvästä biisistä enkä pysty hallitsemaan itseäni yhtään.

Näin ollen myös lastenlaulut ovat välillä haasteellisia. Tänään on pitänyt päräyttää Vaarilla on saari -, Pikku Inkerin laulu tilhelle - ja Suojelusenkeli-biiseistä. Jos oikein masokisti haluaa olla, niin pistää Sinisen unen soimaan. Osa biiseistä itkettää ihan vaan senkin takia, kun muistan ne lapsuudesta yhtäkkiä niin elävästi.

Yritä tässä nyt laulaa ja leikkiä, kun homma päättyy aina siihen, että äiti näyttää Alice Cooperilta. Ehkä tässäkin se treenaus ja toisto auttaisi? Tai sitten pitää pysytellä vaan jossain Hämä-hämähäkissä, se nyt just ja just menee ilman märinöitä.

Synkkää ja ikävää

Nyt täytyy oikeasti keksiä näillä huuruisilla aivoilla jotain piristystä arkeen. Alkaa meinaan tosissaan risoa, että päivien lähes ainoa valopilkku on tampata tuolla tihkusateessa autioilla kaduilla. Mä olen kyllä kiitollinen siitä, että voidaan mennä EDES lapsen mummilaan (tuo "i" on kuulemma tärkeä) välillä tappamaan aikaa ja poikaa viihdyttävät tällöin muutkin kuin minä, mutta joskus vois olla kiva nähdä muitakin ihmisiä, niin kuin esimerkiksi vaikka kavereita. Joskus vois olla kiva höyrytä asioista ihan livenä ja puhumalla ja käyttää vaikka vähemmän aikaa pakkomielteiseen blogien selaamiseen ja netissä roikkumiseen.

Täytyy ruveta tosissaan nyt puuhaamaan vaikka parin päivän Helsingin-hotellilomaa.

Sen lisäksi, että nyt tympii ja on jopa vähän yksinäistä, tilanne uutta kotia etsivän eläimen kanssa tiivistyy entisestään. Mä uskon, että uusi koti voisi hyvinkin ratkaista sen (ja meidän!) ongelmat, mutta arvatkaapa onko tullut yhtään yhteydenottoa eläimen tiimoilta? No ei. Ei yhden yhtäkään. Palstalta, jossa senkin ilmoitus on, hävisi tänään kahden muun elukan ilmoitukset, kun olivat jo löytäneet uuden kodin. Yksi ongelma voi taas olla se, että eläin sijaitsee täällä hevonperseessä, jonne kukaan ei viitsi lähteä sitä edes katsomaan. Tai sitten se on liian vaatimattoman näköinen (!) verrattuna muihin tms. Aihe stressaa nyt aika paljon.

Olen nukkua lipsautellut nyt useampana päivänä pitkään (olen ottanut ns. omaa eli netissä roikkumisaikaa öisin enkä ole sitä paitsi saanut kauhean hyvin muutenkaan unta). Huomenna on pakko herätä ajoissa, sillä meille tulee sukulaisia poikaa katsomaan.

Erilainen herätys

Heräsin toissa päivänä puoli yhdeltä (!) mummon soittoon. [Lapsi oli isänsä hoteissa ja veteli sekin useamman tunnin aamupäiväunet.] Pappa oli kuollut edellisenä päivänä. Ei tuntunut oikein miltään eikä tunnu vieläkään. Jotenkin surullista. Emme ole ikinä olleet kovin läheisiä isän puolen isovanhempien kanssa - tästä kertoo jo sekin, että heitä ei ole koskaan kutsuttu mummoksi ja papaksi vaan heistä on aina puhuttu etunimillä. Heidän luokseen ei lapsenakaan ollut kovin mieluista mennä: jotenkin tuntui, että leikkejä aina rajoitettiin, ja mummon ja papan mukana oli mentävä aamukirkkoon ja muihin epämieluisiin (uskonnollisiin) tapahtumiin.

Edessä olisi kuitenkin hautajaiset eikä ihan mitkään pienet sellaiset. Luultavasti siellä on nyt koko suku sitten pällistelemässä paskoja lapsenlapsia, jotka papan kuoleman kynnyksellä käyttäytyivät miten sattuu. Oletan, että meistä on myös kerrottu outoja juttuja (ellei silkkoja valheita), joten todennäköisesti emme ole pelkästään paskoja vaan myös mm. rahanahneita ja itsekkäitä. Ohhoijaa. Oletan myös, että isä ei selvin päin hautajaisiin ilmaannu, joten tiedossa on varmasti lähestulkoon spektaakkeli.

"Synnytys"

Mulla on taas pyörinyt vähän mielen päällä tuo "synnytys". [Ylipäänsä mulle on jäänyt päälle seurata kaikkea mikä vaan etäisestikään liittyy raskauksiin ja synnytyksiin - sanomattakin selvää, että seuraan Kätilöt-sarjaa ja aion nyt alkaa katsoa Erilaiset äidit-sarjaakin (menee kovolle kun samaan aikaan tuli Kosketus).] Pirautin eilen aamulla (aikaisin) spontaanit itkut, kun imetyksen jälkeen luin nukahtamislukemiseksi viimeisintä Vauva-lehteä ja Veitolan kolumnia. "Synnyttäminen itsessään oli huikea kokemus. Mikään aikaisempi elämässäni tapahtunut asia ei ole lisännyt itsevarmuuttani ja kohottanut itsetuntoani yhtä paljon." Kivat Marialle. Olispa itsekin osannut synnyttää.

Jotenkin kehitin taas pelkojakin tuosta "synnytyksen" miettimisestä. Siis että voikohan olla mahdollista, että pojalle olisi jäänyt jotain vaurioita siitä, että se oli niin pitkään kiipelissä? Sen päähän on edelleen jumitilan takia vähän hassun mallinen (olisittepa nähneet sen egyptiläis-/alienpään heti synnytyksen jälkeen).

Mä en pidä keisarinleikkauksella synnyttänyttä elukkaa välttämättä kovin hyvänä jalostusmateriaalina. En taida itsekään olla parasta A-ryhmää, jos kelataan jalostuksellista arvoa. Pirun kohdunsuu. Synnärillä lekuri sanoi mulle jo ekalla kopelointikerralla, että kohdunsuu on todella omituisen oloinen ja kireä. Se näytti miettivän jo silloin, miten edetään. Kätilö mittasi jossain vaiheessa synnytystä, että olisin ollut kahdeksan senttiä auki, mutta lääkäri suhtautui ilmeisen skeptisesti tähän kahdeksaan senttiin. (Tuon jälkeen lekuri taisi mitata enää viisi tai kuusi senttiä.) Siskolla oli samanlaista ongelmaa avautumisen kanssa, tosin sillä ei ehtinyt prosessi kestää niin kauan kuin mulla vaan leikkuuseen jouduttiin jo paljon aiemmin. Ollaan varmaan jotain huonoa synnyttäjälinjaa.

Kuriositeettina muuten vielä, että joskus synnytyksen loppupuolella sekä kätilö että lääkäri ottivat asiakseen ruveta kopeloimaan miten päin vauva on. Sehän ei sitten missään vaiheessa selvinnyt ennen sektiota, kun ultrakaan ei enää paljastanut avosuutarjontaa.
 
Vaikka vauvakuume vaivaakin edelleen pahana, niin kieltämättä sitä vähän laimentaa tuo epäonnistunut synnytyskokemus. Mietin myös, onko mun enää edes mahdollista raskautua: googlettelun tuloksena selvisi myös, että endometrioosi saattaa edistää kiinnikkeiden syntymistä. Ja tietysti se endo jo itsessään voi ehkäistä raskauden.

Äh. Sissos sentään, miksei voi vaan antaa olla? Järjen tasolla kyllä tietää, että itsensä ruoskimiset asian suhteen ovat täysin turhia ja typeriä. On vissiin vähän tylsää ja liian helppo lapsi, kun on aikaa pohtia ja googletella.

On muuten oikeesti nyt vähän tylsää. Olen taas ikävöinyt Helsinkiin tai edes jonnekin, missä on ihmisiä. Hyydyttää lähteä yksin vaunulenkille (jos sinne joskus pääsis niin että ei satais kuin saavista). Hyydyttää mennä steppaamaan tuonne autioon keskustaan ja hyydyttää kun ei näe muita kuin sukulaisia.

Totuus on tuolla netissä

Totuus kuuluu netistä: olen kuulemma ollut joskus kaunis ja hehkeä, mutta en enää sen jälkeen, kun olen saanut lapsen. Netti tietää.

Nyt kun en enää itse voi repiä peliverkkareita typeristä kommenteista, joita raskaana ollessa saa, revin ne verkkarit toisten puolesta (vaikken tiedäkään, ovatko he kyseisistä kommenteista millänsäkään). Eräs tuttava valitteli loppuraskauden unettomuutta FB:ssä - alla kauhea määrä kannustavia "sellaista se on, seuraavan kerran saat nukkua 20 vuoden päästä jos silloinkaan" -kommentteja. Mä en ihan oikeasti ymmärrä mistä tuon tyyppiset kommentit kumpuavat, siis nuo "kikkelis kokkelis, mitäs läksit, kamalaahan tämä on kaikin puolin". Kuuluvat vähän samaan sarjaan niiden järkyttävien "äiti on kaikkensa uhraava pyhimys ja kodinkone" -kiertoviestien kanssa.

Poikanen on muuten nyt keksinyt, että yli tunnin pituiset imusessiot iltaisin ja öisin ovat pop. Tätä edelsi oikein positiivisen tuntuinen unikehitys (paria pieruaamua lukuun ottamatta) ja mahtava 12 tunnin yö, jonka pisin unipätkä oli viisi tuntia. Mä en meinaa nyt osata suhtautua noihin maratoni-imuihin, kun sellaisia on viimeksi koettu ihan alkutaipaleella. Toki iltaisin on tankattu aiemminkin, mutta ei aivan yhtä yhtäjaksoisesti. Syöminen on kaiken lisäksi välillä sellaista meuhkausta, että siihen pitää melkein keskittyä tosissaan.

Puhelu

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom... Taas yksi sisäpäivä.

Olemme menossa sunnuntaina katsomaan poikasen isopappaa sairaalaan. Vastasin (taas!) vahingossa mummoni puheluun, kun en vieläkään ollut muistanut tallentaa mummon numeroa puhelimen muistiin. Mummo oli kai jotenkin pahoillaan - tai niin ymmärsin rivien välistä, vaikka suoranaista anteeksipyyntöä ei tullut vieläkään. Ei kuulu tuon sukuhaaran tapoihin.

Tuli (taas!) huono omatunto, ja päätimme sitten siskon kanssa raahata jälkikasvut sairaalaan. Eipähän ainakaan jää kaihertamaan, että tuli evättyä pappa näkemästä lapsenlapsenlapsiaan. Tietyt asiat eivät tosin vastapuolella ikinä muutu, mutta ehkä nyt hetkeksi voi koettaa unohtaa vääryydet. Isääni en kuitenkaan edelleenkään halua nähdä, ja sitä paitsi kyseinen katkokävelevä mörrimöykky varmaan jo pelottaisi ainakin toisen lapsenlapsensa siihen malliin, että hemmetin paljon parempi, jos äijästä ei näy vilaustakaan. Isähän on kuulemma ollut myös tietoinen uusimmasta lapsenlapsestaan, mutta onneksi kaljoittelut ovat estäneet yhteydenotot.

Taidan napsauttaa saunan päälle - siitäkin huolimatta, että alavatsaa juilii ja vuoto alkoi taas parin päivän tauon jälkeen. Alan kohta harkita lääkäriajan hankkimista vaikka sitten ihan sen takia, että saan mielenrauhan. Terveyskeskukseen lienee kuitenkin turha ottaa yhteyttä; arvaan, ettei ehkä kannata mennä vatsan paineluun ja kuuntelemaan, että kaikki on ok.