Pelottavat yöt

Olen alkanut pelätä öitä ja nukkumaanmenoa. Viime yönä sain unta täydet nolla tuntia. Olin vielä koneella, kun joskus yhdentoista pintaan alkoi tuntua sellaista kipua, että teki vaan mieli päästä mahdollisimman äkkiä makuuasentoon. Alapäähän pisti ja sitten alkoivat tietysti myös supistukset, jotka jatkuivat koko yön. Kaava taas sama: supistusten väli pienimmillään jopa kuusi minuuttia, mutta ei varsinaista säännöllistymistä. Sattui kuitenkin taas sen verran, että mieskin heräsi mun ulinaan ja mietittiin, pitääkö lähteä synnärille. Ei lähdetty, ja puolenpäivän aikaan supistukset sitten hiipuivatkin. Aamupäivällä sain torkuttua pari tuntia ja illalla ehkä toiset pari.

Soitin synnärille, mutta niiden kanta oli se, jota uumoilinkin eli mitään ei ole tehtävissä. Nämä ovat vaan nyt niitä ennakoivia supistuksia ja kurjaahan se on, että äiti on jo valmiiksi väsynyt kun lapsi saapuu maailmaan, mutta sairaalassa ei kuulemma mielellään lähdetä synnytystä edistämään. Panadolia nassuun vaan.

Mä en oikeasti tiedä jaksanko edes seuraavalla kerralla heilua kellon kanssa, kun supistukset iskevät. Ihan turhaa touhua. Synnytän varmaan kotiin.

Lemmikit pikkukaupungissa

Pakko jatkaa vaahtoamista pikkukaupunkiasiasta, kun kerran pääsin vauhtiin. Yksi asia, joka täällä myös risoo, on suhtautuminen lemmikeihin ja niiden pitoon. Tuossa eräänä kertana anoppi kertoili vuolaasti, kuinka oli käyttänyt ystävänsä koiraa lenkillä. Olivat menneet yleiselle uimarannalle (!) ja anoppi oli antanut koiran kakkia uimarannalle menevän pienen hiekkatien varteen (tämä kävelyyn tarkoitettu minitie ei varmaan ole sataa metriä pidempi). Sattumoisin tiedän, että kyseisen tien alussa on koirankakkaroskis. Kyseisen tien vieressä on rivitalo, joten jos koiran kakittaa tuon minitien varressa, kakat ovat käytännössä melkein jonkun rivitaloasunnon pihassa. Anopille oli joku mies huomauttanut koiran kakittamisesta ja kakkojen keräämättä jättämisestä, mutta anoppi oli erittäin tuohtunut siitä, että joku kehtasi häntä tulla ojentamaan. Koirat ovat kuulemma iät ja ajat saaneet käydä tuolla alueella paskomassa, joten eipä hän alkaisi nytkään mitään paskoja kerätä. No niinpä niin. Mitäpä suotta. Kahlatkoon uimarannalle tulijat ja rivitalossa asujat koiranpaskassa.

Ja ne kissat. Miksi niitä ei voida leikkauttaa? Miksi pitää hommata kissa, jos edes sen perusterveydenhoidosta ei voida huolehtia? Leikkaamattomat kissat taajamassa pihalle vaan. Ja voi vattu kun on vaivalloista, kun ne naaraat saavat vuosi toisensa jälkeen pentuja, mutta sitä naarasta ei vaan saada lekurin pakeille ja leikattua. Epäilemättä myös mistä tahansa kissan vaivasta voi valittaa ja vinkua, mutta ei, eläinlääkäriin ei kissaa viedä kun ei niitä ole sinne ennenkään tarvinnut viedä. Saakeli, mitä jengiä. Joskus tekisi mieli mennä ja vedellä vähemmän sivistyneesti näitä vatipäitä turpaan.

Kiva kesäkaupunki

Olen bongannut taas lisää suljettuja liikkeitä. Mm. eräs nettiputiikkinakin palvellut lemmikkitarvikeliike on näemmä lopettanut ja lisäksi vakuutusyhtiöiden konttoreita on hävinnyt. Tää paikka on kuin joku syöpä, joka syö kaiken elävän.

Mun sisko puhuu usein kuinka täällä on kuitenkin kivaa kesäisin, kun on kaikkea tapahtumaakin. Varmaan jokaisessa Suomen pikkukylässä on kesäisin jotain ohjelmaa, mutta mä en vieläkään osaa nähdä tätä edes minään kesäkaupunkina. Olen opiskellut kaupungissa, joka oli mielestäni ehta kesäkaupunki: kaupunki oikeasti heräsi eloon kesäisin, oli paljon (laadukasta) tapahtumaa ja paljon ihmisiä ympäri maailmaa. Täällä kaupungin irvikuvassa on pari b-luokan kesäfestaria ja muutama ns. kaupunkitapahtuma, jotka saattaa juontaa joku menneiden vuosien tangotähtönen tai karisalmelainen ja joissa esiintyvät jotkut ö-luokan artistit. Ei oikein puhuttele.

Vähän tietysti harmittaa, etten osaa mukautua tähän kylän normiin. Mies on kyllä töissä siellä paikan ainoalla isolla työnantajalla (joka pistäessään ovet säppiin viimeistelee tämän kylän lopetuksen), mutta mä en ole hoiva-alalla. Olenhan mä miettinyt, että pitäisi varmasti hommata ne lähihoitajan paperit, niin olisi työtilanne pelastettu, mutta ei - ei musta ole kääntelemään mummoja, vaikka mitä tekisin.

Mietin usein, olenko joku snobiutumassa käynyt tekopyhä paskiainen, joka on ihan yhtä ennakkoluuloinen kuin kylän miehet ja naisetkin. Varmasti osaltaan joo. Mulla on kieltämättä ennakkoluuloja tän paikan ihmisiä kohtaan. Mä en vaan silti voi sille mitään, että mua riepoo kerta kerralta enemmän esimerkiksi kun anoppi alkaa sihistä ja osoitella nähdessään tummaihoisen ihmisen tai muuten vaan ihmisen, joka ei näytä ihan keskivertopertiltä tai -annelilta. Mä en kestä miten täällä ihmiset möllöttävät nähdessään ulkopaikkakuntalaisen tai edelleen jotain normiverkkaripellestä eroavaa. Mun ystäväni, joka on jotain 180+ senttiä pitkä nainen, oli esimerkiksi niin suuri ihmetyksen aihe, että ystävä sai tarpeekseen ja ilmoitti aikoinaan baarissa lähtevänsä pois, koska ei kestä enää paikallisten tuijotusta.

Neuvolassa tuli puhetta äitien ryhmästä, joka kokoontuu ekan kerran ensi viikolla. Toisaalta siinä ei kai mitään menettäisi, jos raahautuisi paikalle, mutta mun osallistuminen voi jäädä nyt kiinni ihan fyysisestä kunnostakin. Toisaalta olen aika skeptinen enkä oikein usko, että tuollaisesta ryhmästä löytyisi ketään hengenheimolaista tai tulevaa vaunuilukaveria. Mutta eipä sitä kai tiedä jollei kokeile.

Jos kunto kestää, raahaan luuni kohta markkinoille. Saatan ehkä ostaa metrilakuakin, mutta huumori-t-paidat saavat jäädä kojuihinsa.

Tätä lisää

Hupsis, paino jatkaa reilun kilon viikkonousua (sama juttu siis viime viikon neuvolassa; sitä ennen viikkonousu aina about 300-400 grammaa). Mä olen ollut turvotuksen suhteen tähän mennessä onnekas, mutta nyt on jalkaterät ja nilkatkin alkaneet paisua - tiedä sitten onko sillä osansa tuossa painonnousussa. Ei tarvis ainakaan beibin hirveästi massoittua.
 

Mulla on takana ihan huippuhyvä yö ja päivä. Heräsin yöllä pariin kertaan niin, etten tuntenut juuri mitään kipuja ja hyvä etten lähtenyt yöllä vetämään jotain tuuletuksia ympäri kämppää. Herääminen oli melko vaivalloista, mutta pääosin olen tänään pystynyt liikkumaan ensimmäistä kertaa kuukausiin edes jotakuinkin normaalisti. Ei voi tajuta. Olo oli niin euforinen, että oli käytävä varaamassa jalkahoito ensi viikoksi (katotaanpa vaan, että en varmaan loppupelistä pääse koko hoitoon).

Hehkuttelin sohvalla hyvää fiilistä ja tuijottelin samalla musavideoita. Sitten piti päräyttää pienet itkut ihan sen kunniaksi, etten ole enää parikymppinen sinkku, joka voisi lähteä revittelemään kesäfestareille vailla huolia. Täytyy sanoa, että mulle ei ole oikeastaan koskaan tullut sellaista oloa, että onpa kiva olla tällainen vakiintunut ja "kypsä" tyyppi, jonka ei tarvitse enää remuta ja riehua ympäriinsä - olipa siinäkin elämässä puolensa. Helvetin hauskaa se ainakin oli. No, ehkä mä vielä joskus pääsen keikalle.

Karvaisen naisen eilispäivän muuten pelasti tämä postitse saapunut vekotin:

 

[Kuva täältä.]

Ei enää uskalla heilua terän kanssa sokkona, mutta olo apinanakaan ei tunnu järin hääviltä.

Kun ei vaan riitä

Huh, mikä päivä. Öistä on tullut kamalia. En saa juurikaan nukuttua ja herään tunnin välein nivuskipuun sekä yleensä myös välittömästi supistukseen. Pissattaa muka koko ajan. Viime yönä olo oli neljän jälkeen sellainen, että pakko oli nousta ylös. Mietin siinä suhteellisen epätoivoisena, että helvetti, jos tätä pitää kestää vielä viisikin viikkoa, niin lähtee järki. Sitten tajusin, että varmaan kannattaa alkaa vähän kellotella supistuksia.

On mennyt aika pitkälti koko päivä iloisesti kellon kera. Mieskin heräsi aamulla mun kipu-ulinaan, mutta onnistui vielä nukahtamaan muutamiksi tunneiksi. Sen jälkeen se onkin siivonnut melkein koko päivän. Mä olen koettanut pitää jonkinlaista kirjaa supistuksista, mutta lopputulema on, että ei niistä säännöllisiä saa parhaalla tahdollakaan. Koko ajan niitä on ja parhaimmillaan alle 10 minuutin välein, mutta sitten tulee taas pitempiä taukoja. Olen saanut torkahdeltuakin välillä. Ei varmaan vielä lähdetty synnärille.

Alan kyllä olla nyt niin kypsä tähän oloon, että pareis muksun älytä ruveta tekemään tietä ulospäin. Jäi vissiin kuitenkin kasvo- ja jalkahoidot käymättä.

Mieliala

Tämä olotila on alkanut vaikuttaa mielialaan - muutenkin siis kuin lievänä ärtyneisyytenä. Joinain hetkinä tuntuu, että on mennyt maku koko hommasta ja koko elämä on lopullisesti pilalla. Vielä pari viikkoa sitten mä jopa odotin, että pääsisin näkemään meidän jälkikasvun, mutta nyt tuntuu...nyt ei tunnu enää oikein miltään.

Juhannusaattona käytiin grillaamassa siskon luona ja pelaamassa muutamat erät lautapeliä. Olo oli juhannuspäivänä vielä melko ok ja menimme mökille grillaamaan. Otin mukaan yhden elukoistakin ja käppäilin sen kanssa metsässä: matka ei ollut kuin ehkä muutama sata metriä eli mitään metsämaratonia me ei vedetty. Seurauksena kaikesta olikin sitten mojovat supistukset, jotka eivät lakanneet edes makuulla. Jouduttiin siitä sitten hiippaamaan aika äkkiä kotiin ja kotona tyynyillä tuettuna puoli-istuvassa asennossa supistukset hellittivät edes hiukan.

Nukkua ei silti juuri tarvinnut. Kylkiasento aiheutti ja aiheuttaa edelleen voimakkaat nivuskivut ja supistuksetkin, joten mun nukkuma-asento on nyt sitten puoli-istuva - parhaimmat unet olen saanut päivällä sohvalla jalat kippurassa ja selkä tyynyin tuettuna melkein istuvaan asentoon. Menee lievästi sanottuna vaikeaksi.

Mä en osaa enää edes haikailla lenkille tai ihmisiä näkemään, möllötän vaan sohvalla ja odotan suurinpiirtein kuolemaa. Olen alkanut pelätä synnytystä entistä enemmän ja saanut itseni vakuuttumaan siitä, että joku menee taatusti pieleen. Jos mä en synnytä tätä muksua autoon matkalla synnärille, niin sitten sen perätilaa ei huomata ja se kuristuu napanuoraan tai kuolee hapenpuutteeseen. Mulle sattuu jotkut kammokätilöt, jotka runnovat lapsen ulos kohdusta ja huutavat mulle naama punaisena enkä missään vaiheessa saa tietää mitä tapahtuu ja miksi. Repeän niin, että joudun käyttämään vaippoja lopun elämääni.

PS. Viime viikolla neuvolassa terkkari oli sitä mieltä, että kyllä se on perse, joka on tuossa ylhäällä. Kuulemma on ihan selvää, että pää möllöttää lantiossa. Eihän siinä sitten.

36. raskausviikko

"Pieni lapsi on jo vahvasti läsnä hyvin kehittyneine aisteineen. Erityisesti kuulon kautta sikiö aistii uutta tulevaa maailmaansa. Kaikissa kulttuureissa otetaan sikiön havainnointikyky vakavasti. Vielä ei ole liian myöhäistä alkaa harjoitella kehtolaulua. Lapsi tulee todennäköisesti tunnistamaan sekä äänesi että laulun syntymän jälkeen. Tiedät itse parhaiten, kuinka saat lapsesi tuntemaan itsensä rakastetuksi!

Kannattaa panostaa sinun ja syntymättömän lapsesi hyviin, yhteisiin kokemuksiin. Tämä on oikea aika tarinoiden lukemiselle, hyville elokuville, lauluille ja musiikille. Nämä viimeiset viikot ovat sinulle tärkeitä. Sinun tulee ladata akkujasi eikä kuluttaa voimavarojasi." (http://www.vau.fi/raskaus/Raskausviikot/Viikko-36/)

Meidän lapsi tulee ainakin tunnistamaan tosi tehokkaasti äidin "vitunvitunvitun" ja "vittusaatanaperkeleen".

Ei mitään uutta

Tänään pitää taas näemmä itkeskellä. Muksu myllertää, hakkaa ja potkii. Eilen illalla liikkeet tekivät taas jo niin kipeää, että en saanut nukuttua mitenkään päin. Aamuyöstä alkoi sitten tulla kipeitä supistuksia, mutta ei mitään hajua miten usein kun makasin samalla jossain kipuhorteessa valveen ja unen rajamailla. Pakko oli ysin pintaan vaan nousta sängystä, kun ei nukkumisesta tullut kertakaikkiaan mitään.

Nyt ei sohvalla taas ole asentoa, jossa pystyisi kivutta olemaan. Myllerrys jatkuu. Mua väsyttää ja vituttaa.

Ajattelin, että tänään voisin piristää itseäni käymällä miehen kanssa ruokakaupassa, mutta en mä taida päästä edes suihkuun. Mä haluan sterilisaation tämän poksahduksen jälkeen.

Harjoitusta tulevaan

Menin paljastamaan Facebookissa jääneeni äitiyslomalle - tätä ennen en ole jaksanut tiineydestä avautua. Olisihan se pitänyt tietää: heti on ekat ihanat latteudet jo kehissä (postasin siis hitaasta sohvaelämästäni). Että eikö voi pitää naamaa kiinni, jos ei ole tarjota muuta kuin jotain kuluneita "tuohan se on hyvää harjoitusta tulevaan", "kannattaa nyt nukkua, sillä kohta saattaa unet jäädä vähiin" ja "nauti siitä, kun voit vielä tehdä mitä haluat"? Argh. Nyt pitää itse älytä lopettaa äitiysjutut Facebookissa tähän.

Ihan oikeasti, einsteinit, tehdä mitä haluat, kun useimpina päivinä pääsee ihan tekemään retkiä sohvalta vessaan tai suihkuun? Tai miten nukut, kun heräät vessaan ihannetapauksessa parin tunnin välein ja joinain öinä et saa kipujen takia nukuttua kuin pari hassua tuntia? Mitä hemmetin harjoitusta se on, että on jo ennen lapsen tuloa univelkainen, erakoitunut ja fyysisesti ihan romuna?

[Oikeasti pystyn nyt jo naureskelemaan noille kommenteille - ilmeisesti ei vaan mennyt jakeluun, että en nyt sentään ihan huvikseni vaan istuskele sohvalla kaiket päivät, kun voisin käppäillä tuolla kesäisessä luonnossa tai puuhailla jotain muuta mukavaa. Tosin siitä huolimatta nuo ovat juuri sellaisia latteuksia, joita ei vaan jaksaisi kuunnella yhtään. Ilmeisesti olin aiemmin säästynyt näiltä huippunäppäriltä kommenteilta mm. juurikin sen takia, etten ole raskaudestani sosiaalisessa mediassa lörpötellyt.]

Äitiyslomalla

Äitiysloma on virallisesti alkanut. Ei tunnu oikein miltään; päivät vaan menee eteenpäin - hitaasti - ja mä vaan olen. Eilen tuli käytyä kirppiksellä ja jätskillä ja senhän tuntee sitten nyt nivusissaan.

Beibi jatkaa myllerrystä. Mulla on edelleen vatsa tosi hellänä. Illalla ja yöllä oli ilmeisesti päällä jonkun sortin bileet, ja mä en totta puhuen enää tiedä yhtään miten päin mukula vatsassa majailee. Liikkeitä tuntuu taas vähän eri paikassa.

Kehiin on tullut aika kaikennielevä väsymys. Herään nyt parin tunnin välein yöllä vessaan ja jaloittelemaan, mutta unta tuntuu riittävän aina se 10 tuntia. Usein päivisinkin tuntuu, että ei vaan edes jaksaisi tehdä mitään, jos nyt jotain järkevää kykenisikin tekemään.

Istuskeltiin muuten eilen "kylillä" syömässä jätskejä ja totesin taas, että tää ei oo yhtään mun paikka. Tuli vaan lannistunut fiilis, kun katseli niitä muutamia samoja naamoja, jotka siinä postimerkin kokoisella torilla pyörivät. Teinit ajelivat pillurinkiä traktorilla, paikalla heilui muutama menneille vuosikymmenille jämähtänyt tyyppi ja liiketilat ammottivat tyhjyyttään. Väkisinkin mieleen tulivat taas Helsinki, merenranta, turistit, botskit, ratikat, lokit ja terassit. Mä en malta odottaa, että pääsen täältä pois.

Nautitaan vielä kun voidaan!

Steppasin eilen ulkona pariinkin otteeseen, kun tarpeeksi alkoi ketuttaa katsoa samoja seiniä koko ajan. Homma tietysti kostautui ja illalla en meinannut enää päästä liikkumaan ollenkaan. Taitaa taas tulla sohvapäivä.

On tullut kaveerattua ystävämme Googlen kanssa. Tuntuu, että käytännöt, miten perätilan kanssa edetään, vaihtelevat aika iloisesti sairaalasta toiseen. Terveyskirjaston mukaan perätilaan puututaan 35. raskausviikon jälkeen. Kaipa ne sitten neuvolassa kertovat ensi viikolla miten edetä, joten ei kun vaan nyt odotellaan rauhassa. Hah.

Monin paikoin netissä näkee viljeltävän tätä "nyt pitää muistaa nauttia raskaudesta vielä kun voi" -lausahdusta. Mulle ei vaan mene jakeluun miksi raskauden pitää olla jotain, josta on suorastaan pakko nauttia. En ihan hetkeen usko, että tätä tilaa tulee yhtään ikävä jälkeenpäin.

Lepäät vaan

"Kyllähän se siltä kuulostaa, että perätilaan se on saattanut kääntyä. Ei siitä kuitenkaan ole näillä viikoilla haittaa eikä vielä tarvitse tehdä mitään. Lepäät vaan. Neuvolassa voit sitten kertoa tästä asiasta, niin kyllä ne sieltä sitten neuvovat tarvittaessa lisää."

Ei vittu.

...

Beibi myllertää ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja vatsanahka kupruilee liikkeiden voimasta. Liikkeet tuntuvat (ja näkyvät) minusta enemmän nyt vasemmalla ja alhaalla kuin aiemmin. En minä osaa 100 % varmasti sanoa miten päin tuo kaveri tuolla on, mutta nyt on oikeasti paha epäilys, että pää on oikealla puolella ylhäällä. Ahdistaa ihan kiitettävästi jo senkin takia, että tämä "meidän järjestelmämme on niin hyvä" enkä kamalasti luota paikalliseen neuvolahenkilökuntaan. Omaa terkkaria kohtaan on vielä jonkunlainen luottamuksen tapainen (tällaisessa asiassa voisin siihen ehkä suuntaa-antavasti luottaa ja edes kuunnella neuvot), mutta hänkin on lomalla ja seuraava neuvolakäynti on diipadaapa-hyväjärjestelmä-terkkarille. En luota siihen tyyppiin tippaakaan.

[Aion kyllä olla yhteydessä suoraan synnytyspolille, mutta pitää kerätä voimia, sillä pelkään, että sieltä vastaa joku lässyttäjä, joka käskee vaan "odotella rauhassa" tms.]

Voi vee, että alan olla loppu tähän oloon, tähän stressaamiseen ja miettimiseen milloin tuo tuolta pulpahtaa ja jos pulpahtaa, niin tuleeko sieltä nyt sitten rytinällä joku jalka tai napanuora ja pitääkö lähteä jollain piipaakyydillä tuota tunnin matkaa synnärille. Tää on niin eka ja vika kerta kun teen mitään tällaista.

Miehenkin päivystysvuorot ovat ovella. Tosin tällä hetkellä tuntuu siltä, että ihan sama tuleeko se mukaan mihinkään synnytykseen vai ei - ei siitä tähänkään asti ole mitään tukea ollut.

Huomasinpa muuten tässä samalla, että beibillä on ihan karseita vaatteita. Koetin repiä kaapista jonkinlaiset kuteet, joissa beibin voisi tuoda laitokselta kotiin - onpahan sillisalaatti. Mulla on ollut se kanta, että ei nyt ole maailman vakavin asia millaisiin kuteisiin tuollaisen alimittaisen puklailevan ja paskovan pötkelön tunkee, mutta kyllähän se lapsi tulee näyttämään ihan joltain huutolaiselta tätä menoa.

En sano enää mitään

Istuin aiemmin illalla koneen ääressä sohvalla lepuuttamassa. Sitä ennen mukelo oli muksinut taas pitkiä aikoja vatsaa, mutta yhtäkkiä alkoi muljua kunnolla. Navan viereen vasemmalle ja oikealle ylös ilmestyi kaksi pinkeää kuplaa ja koko vatsa vääntyi oikealle. Sen jälkeen oikealla ylhäällä on tuntunut isompi kova kohta. Liikkeitä on vaikea paikallistaa.

Että mitä helvettiä nyt tapahtui?! Onko se nyt perätilassa? Liikkuuko se? En puhu peloista enää mitään.

Pelkotiloja

Näin unta, että mies jätti mut yhtäkkiä, kesken raskauden. Mulla ei ollut kotia eikä mitään omaisuutta ja mietiskelin vaan unessa, että mihinköhän tästä nyt pitäisi suunnata. Heräsin ihan kauhuissani ja ajattelin: "Tässä just ei pitänyt käydä näin!" Selvitettyäni hetken unihöyryjä käsitin, että näin vain unta. Huh.

Aina välillä mulla käy kauhukuvana mielessä, että mitä jos neuvolassa ollaankin tsekattu beibin asento väärin ja se onkin perätilassa. Onneksi tuo mukelo potkii niin tasaisin väliajoin ylävatsaan, että pystyn varmistumaan tilanteesta itsekin. Tunnen jalkaterän välillä selvästi mahan läpi. Tai siis toivottavasti se on jalkaterä, mutta ei se kyllä päältä tunnu.

Pelkään aivan hervottomasti hallinnan menetystä synnytyksen yhteydessä. Tuossa supistuspäivinä kun tuli oikeasti kelailtua, että mitä jos lähtö tuleekin nyt, olin mennä ihan sekaisin. Kauhutuntemukset saivat taatusti lisäpontta unenpuutteestakin, mutta olipa aika perkuleen kammottava tunne miettiä, että joutuisin juuri nyt tilanteeseen, josta en yhtään pystyisi ennustamaan mitä tuleman pitää.

Olen aina ollut valmistautuja, joka miettii asiat hyvissä ajoin etukäteen ja on joka paikassa roimasti etuajassa, jotta ei vaan mikään menisi pieleen. Vähän olen vuosien varrella höllännyt, mutta nytkin kun mietin, että joutuisin lähteä synnyttämään ilman että koko asunto on puunattu lattiasta kattoon ja itse näyttäisin lähinnä ladon seinästä reväistyltä pubiruusulta, olin ihan sekoamispisteessä. Tilanne oli ihan kestämätön varsinkin siinä vaiheessa, kun mies ei telepaattisesti tajunnut, että nyt on aika ruveta hinkkaamaan hammasharjalla lattialistoja ja pesemään asunnon kaikkia tekstiilejä ja mennä sitten käynnistämään autoa.

Faktahan silti on, että vaikka synnytys käynnistyisi laskettuna aikana, tilanne tulee olemaan se sama eli kaikki ei varmasti tule olemaan täysin valmista - en minä enkä koti. Synnytyksen alkamista ja etenemistä ei voi ennustaa, täällä ei tule olemaan tahratonta enkä välttämättä näytä filmitähdeltä, kun startataan kohti synnäriä. Se pitää vaan kestää.

Vuoristorataa

Kaiken valvomisen jälkeen viime yönä väsytti. Väsytti melkein 12 tuntia, tosin normaaleilla jaloittelu- ja pissatauoilla. Päivällä alkoi taas ketuttaa sohvalla makaaminen, vaikka edelleen nouseminen ja melkein mikä tahansa puuhailu saa aikaan supistuksia. Tänään supistukset laantuivat äkkiä eivätkä enää tulittaneet sarjassa. Osa supistuksista oli myös selkeästi kivuttomia harkkareita eikä sitä reisiin ja selkään säteilevää kipua ole enää ollut. Enpä silti kehuisi tätä oloa - vatsa on supistelusta tosi hellänä, joten muksunkin myllerrys tuntuu yksinkertaisesti vaan aika pahalta.

Juttelin äidin kanssa, joka kertoi joutuneensa käväisemään sairaalassa meidän molempien mukuloiden odotusaikana supistusten takia. Mua odottaessa äiti oli kuulemma passitettu kolmen, neljän päivän vuodelepoonkin. Kuitenkin oltiin molemmat menty se kaksi viikkoa yli lasketun ajan eikä oltu meinattu tulla millään pihalle. Hel-ve-tin mukava kuulla. Ihan just haluankin, että tätä oloa kestää vielä sen kaksi kuukautta. Mikään ei toisin sanoen tunnu olevan nyt passeli vaihtoehto.

Jos nämä supistukset (ja liitoskivut) jatkuvat, niin taidan ruveta muutaman viikon päästä hyppimään narulla tai vetelemään jotain kotiaerobiciä.

Vähän silti tilanne jännittää, sillä miehellä on vajaan viikon päästä edessä päivystyshukit töissä, mikä tarkoittaa sitä, että jos päätän alkaa jakautua sinä aikana, niin mies ei sitten pääse synnytykseen. Aiemmin mies otti nämä päivystykset siinä tarkoituksessa, että voi muksun tultua ottaa enemmän vapaata ja olla kotona, mutta nyt idea ei ehkä tunnukaan niin loistavalta. Vuoroja ei vaan enää voi vaihtaa. Mutta vaikka vähän jännittääkin, niin toisaalta nyt just tuntuu siltä, että ei tästä hommasta kyllä tule lasta eikä paskaakaan vielä pitkään aikaan.

Bileet!

Oho. Iski nälkä, ja kampesin pystyyn pienten torkkujen jälkeen ja mähän pystyin nousemaan pystyasentoon ekaa kertaa pariin vuorokauteen ilman välitöntä supistusta. Pystyin myös kävelemään melko normaalisti eli töpöttäen ja vaappuen mutta silti normaalisti pystyasennossa ja ilman tunnetta, että joku raapii käsillään toosaa tai maha repeää ja tippuu lattiaan. Ja ilman sitä supistusta! Wuhuu!

Ei varmaan kuitenkaan kannata alkaa riehua.

Hysteriaa (34+0)

Mistä tätä parkua riittää? En ole lähtenyt päivystykseen tai soittanut synnärille. Beibi liikkuu mielestäni ihan hyvin ja supistukset loppuvat tai ainakin muuttuvat satunnaisiksi, kun vaan makaan. Mutta mitään muuta en sitten voi tehdäkään. Etäinen, tylsä kipu tuntuu silti lähes jatkuvasti reisissä, peräsuolen seutuvilla ja selässä. Kävely on hankalaa.

Mä olen jumaliste ihan hysteerinen. Ei meillä ole vauvansänkykään vielä kasassa eikä kukaan ole pyyhkinyt lattioita tai kirjahyllyä (minä en siihen edes pysty). Ei ole sairaalakassi pakattuna ja laskujakin on varmaan vielä maksamatta. En ole päässyt suunnittelemaani ihonpuhdistukseen ja jalkahoitoon, olen ihan karmean näköinenkin! Äitiyslomakaan ei virallisesti ala kuin vajaan viikon päästä. Kaikki on ihan kesken enkä minä ole valmis enkä pysty tähän!

Supistaa

No voi sissos saatana. Pukkaa suppareita. Tänään oli myös neuvola. Terkkarin mielipide oli, että kandeis varmaan lähteä tarkistuttamaan tilanne taas synnärille, jos supistukset jatkuvat. Sain myös ohjeen lähteä synnärille h-hetken koittaessa mieluummin nopeasti kuin odotella tilanteen kehittymistä kotona. Terkkari epäili, että mun paikkani saattavat olla h-hetkellä siinä kunnossa, että muksu valahtaa maailmaan aika nopsaan (tämä siis vain arvio, sisätutkimusta ei tehty). Toisaalta terkkari myös "lohdutti", että kun näistä asioista ei koskaan tiedä, niin tässä saattaa käydä niinkin, että viikolla 37 supistukset lakkaavat kuin seinään ja muksu ei tee enää elettäkään tullakseen maailmaan.

Tässä nyt sitten arvon ja virvon sekä lasken supistuksia. Kipu on kyllä erilaista kuin aiemmin, se säteilee nyt huomattavasti enemmän reisiin ja selkään ja tuntuu myös enemmän tuolla toosassa. Viime yö meni taas käytännössä valveilla - ei mitään toivetta saada unta alapääpoltolta ja suppareilta. Illalla supistuksia tuli parin tunnin ajan 10 minuutin välein, yöksi supistukset onneksi vähän laantuivat. Neuvolassa sitten alkoivat taas: huvittavaa oli, kun kapusin tutkimuspöydälle ja sanoin, että no nyt tulee sellainen kevyt supistus, niin terkkarin mielestä supistus oli voimakas. Olin ihan että tää on kevyttä kamaa, olisit nähnyt edellisillan supistukset.

Koomaa ja pelkoja

Viime päivät ovat menneet enemmän tai vähemmän koomassa. Öistä on tullut todella rikkonaisia, hyvä kun tunnin pystyn nukkumaan yhtäjaksoisesti. Häpykivut pahenevat jatkuvasti ja nyt mukaan on tullut vielä menkkamainen kipu, joka tuntuu säteilevän myös reisiin. Nyt jos pitäisi arvata, niin sanoisin, että muksu syntyy ennen laskettua aikaa, mutta eipä taida mun arvauksella olla mitään virkaa. Toisin sanoen kärvistely taitaa jatkua ainakin sinne heinäkuun loppupuolelle.

Viime päivät olen stressannut lapsen allergian mahdollisuutta. On niitä toki muitakin sairauksia, ja sekin pelottaa, että lapselle sattuu jotain synnytyksen yhteydessä, mutta allergia olisi paha juttu. Varsinkin se eläinallergia. Ihmiset, jotka eivät ole eläinrakkaita, eivät voi sitä tajuta, mutta mulle nuo karvakaverit ovat henki ja elämä. Mä itkin itseni uneen lukemattomina öinä lapsena ja teininä sen takia, että mulla ei ole mahdollisuutta saada lemmikkiä. Lemmikittömyys tuntui melkein pahemmalta kuin pelko siitä, että jään iäksi yksin. Olin 30-vuotias, kun sain elämäni ensimmäisen oikean lemmikin (kun olin lapsi, meillä oli akvaario ja teininä sain gerbiilejä, mutta niitä ei nyt lasketa) ja ajatus siitä, että joutuisin noista elukoista luopumaan on  kestämätön. Olenkin joskus sanonut, että jos lapsesta tulee allerginen, mä otan kimpsuni ja kampsuni - ja eläimeni - ja muutan toiseen osoitteeseen. [Ei tarvitse hätyytellä viranomaisia, tämä on taas vähän kärjistettyä.]

Paniikki

Valvoskelin taas yöllä tunteja. Näin unta, että olin menossa synnyttämään ja tällä kertaa unen päällimmäinen ajatus oli, että mä en pysty siihen, mä en vaan saa tuota mukeloa ujutettua rööristäni. Ei sitten sen jälkeen kauheasti nukuttanut. Meinasin jo nousta sängystä, mutta jotenkin sain nukahdettua uudelleen, vaikka nivuskivutkin pärähtivät kehiin.

Aamulla (päivällä) suihkussa nivuskivut yltyivät entisestään. Beibikin vetää rumbaa näemmä heti jo näin päivällä. Ei ole hyvä olo. Tämä on ilmeisesti seuraamusta eilisen raivausoperaatiosta, sillä jatkoimme kaappien järjestelyä ja saimme viikattua muksun kuteet kaappiin.

Mua vähän jännittää mihin nämä mun synnytysaatokseni ovat menossa. Lauantain infon jälkeen tunteet ovat olleet enemmän tai vähemmän pelonsekaisia. En kuitenkaan tiedä, pelottaako mua enemmän se, että raskaus menee yliaikaiseksi eikä tämä tukaluus lopu "koskaan" vai itse synnytys.

Olin muuten näemmä taas väärässä viikossa (jäljessä) laskuineni. Tarkistin viikot laskurista, ja jos nyt olen oikein käsittänyt, niin näillä viikoilla lapsen syntymää ei enää yritetä estää lääkkeellisesti vaan jos synnytys käynnistyy, niin lapsi saa putkahtaa maailmaan. Huih. Olen paniikissa.

Synnäriin tutustuminen

Kävimme tänään synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä eli kalvosulkeisissa. Melkein olisi voinut jättää sulkeiset väliin, sillä mitään maata mullistavaa uutta informaatiota ei oikein tullut. Melkeinpä käynti lietsoi mussa vaan paniikkia ja pelkoa. Tuli tunne, että minä en tätä mukeloa saa ikinä sisuksistani mihinkään. Kun sai esittää kysymyksiä, koin lähes vastustamatonta halua tiedustella kuinka moni synnytys päättyy vauvan tai äidin kuolemaan tai kuinka paljon neljännen asteen repeämiä tapahtuu. En sitten tiedustellut.

Taidan kirjata synnytyshoitosuunnitelmaan, että kaikki mahdolliset mömmöt mulle tänne heti & näpit irti mun tisseistä ja koettaa sen jälkeen olla ajattelematta koko synnytystä.

Elukat päättivät ilahduttaa mua viime yönä konkoiluillaan niin, että sain nukuttua parissa pätkässä vajaat pari tuntia (tarpeeksi kun ketuttaa ja joutuu touhuilemaan yöllä, niin voi sanoa heipat yöunille). Sai kyllä aamulla niin taas tuta, että olen todellakin ihminen, joka tarvitsee unensa - voin olla iisisti syömättä vaikka vuorokauden eikä tunnu missään, mutta jos en saa nukuttua, niin tuntuu, että maailmanloppu on käsillä. Kaikki on paskaa, kaikki vituttaa ja ärsyttää, mikään ei onnistu, olen hidas enkä pysty toimimaan. Synnytyssairaalavisiitin jälkeen sain nukuttua pari tuntia niin, että elämä alkaa taas voittaa. Olisin voinut nukkua enemmänkin, mutta enpä taas nivuskivuilta pystynyt.

Kirsikat, mansikat ja irtokarkit onneksi lohduttavat.