Asuntodilemma

Olemme etsimässä uutta asuntoa nyt kun perhekin kasvaa. Pikkukaupunkiin muuttaessani olimme vakavissamme haeskelemassa omakotitaloa. Kävimme useissa näytöissä ja olimme ihan hilkulla jättää parista talosta tarjouksenkin. Jostain syystä tarjoukset jäi tekemättä, ja näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu kuin olisimme jotenkin aavistaneet, että päätös ei ehkä olisi kovin viisas. Omakotitalokuume oli kyllä kova, ja halusin isompaan taloon jo pelkästään lemmikkienikin takia (olihan minulla aikomuksena aloittaa kasvatusharrastuskin). Nyt olen ihan valmis "tyytymään" kerrostaloasuntoonkin, en itse asiassa tiedä olenko omakotitaloihminen laisinkaan.

Uuden asunnon pitäisi vain olla tietyn kokoinen (meillä kun tarvitsevat tilaa myös lemmikit) ja mielellään aika läheltä tuota meidän keskustan tynkäämme. Tajusin eilen, kun rupesin katsomaan paikallisbusseja (jotka luonnollisesti kulkevat harvakseltaan), että eihän näitä tämän kylän busseja ole edes tarkoitettu lastenvaunumatkustukseen! Kuvittelin jotenkin, että busseissa olisi edes leveät keskiovet, mutta vielä mitä: kaikissa busseissa näyttää olevan rappusten lisäksi ainoastaan yksi kapea ovi keskellä. Ei muuten käynyt pienessä mielessäkään, että jossain ei voisi ollenkaan matkustaa lastenvaunujen kanssa. Mullahan ei ole ajokorttia, joten siksikin on vähän rajoittunutta tämä liikkuminen.

Rivari olisi etusijalla, mutta niitä ei välttämättä vuokramarkkinoilta noin vaan löydy. Ostaa emme viitsi, koska täällä muuttotappion ja työttömyyden tyyssijassa asuntomarkkinat ovat tällä hetkellä aika kuolleessa tilassa, joten uuden muuton aikaan asunto saattaisi jäädä käsiin tai ainakin kellua myytävänä kohtuuttoman pitkään. Katsotaas miten käy. Onneksi vauva mahtuu kyllä tähän meidän nykyiseen rivarikolmioonkin, mutta sitten miehen tarvitsee vain tehdä jotain isohkoille harrastustavaroilleen (hän on uhannut myydä ne, mikä ei toisaalta ole minusta ihannetilanne, sillä itsestäkään ei tuntuisi kivalta luopua itselle tärkeästä asiasta, vaikka syy olisi miten hyvä ja rakas tahansa).

Eniten vituttaa...

Öh. Mitä tähän nyt sanoisi. Fiilikset ovat periaatteessa olleet positiiviset, mutta fyysinen olo jokseenkin outo koko viikon. En tiedä, ovatko harjoitussupistukset (vaimitänenyton) tulleet kehiin vai mitä hittoa tämä on, kun vatsaa on juilinut useampana päivänä. Juilintaan on liittynyt usein myös korostunut pinkeyden tuntu. Vatsanahka on ilmiselvästikin ollut taas tällä viikolla koetuksella ja välillä on tuntunut, että halkean. Tukalaa. Olen myös aika väsynyt, koska osa öistä on mennyt heräillessä tuohon juilimiseen tai sitten mukulan rokkaukseen. En edes uskalla ajatella loppuaikaa - sitä kun on kuitenkin aika monta kuukautta jäljellä.

Vaikka viikko taitaakin mennä enemmän positiivisen kuin negatiivisen puolelle, en ole silti onnistunut välttymään vitutukselta. Harrastus vituttaa: Vituttaa saada jotain ihmeellisiä nillityksiä, vaikken koe, että olisin niihin nillitettäviin asioihin syyllinen millään tavalla. (Sanomattakin selvää, että kyseessä on yhdistystoiminta.) Tuntuu myös, että roolistani johtuen minut on automaattisesti lokeroitu tiettyyn leiriin, joten näin ollen käyn välillä hyvin maalitaulusta.

Vituttaa myös kaikki kiihkoäidit ja nettipalstapellet, joiden suurinta huvia tuntuu olevan ihmisten ylenkatsominen, syyllistäminen ja besserwisseröinti. Olisiko tauko palstoilta paikallaan? En muuten vieraile millään mammapalstoilla, sillä niillä menisi hermot alta aikayksikön. Vakipalstallani vaan toisinaan pulpahtelee myös lapsiaiheita ja ainahan siellä ovat ne supermammat kiljumassa toisten äitien huonommuutta.

Vitutuksesta tulikin mieleeni, että sain tällä viikolla seuraavat laatujulkaisut postin kautta:

Sopinevat tällä hetkellä juuri hyvin lukemistoon. =) Aivot narikkaan ja menoksi. Itse asiassa kirjatilauksen pääkohde oli kuitenkin seuraava opus:

Ehdin selailla kirjan alkua - vaikutti erittäin lupaavalta! Tällaiset julkaisut helpottavat oloani huomattavasti.

Tuo kirjatilaus oli poikkeus, sillä olen landella asuessani oppinut taas hyödyntämään kirjastoa. Helsingissä asuessani eksyin kirjastoon ehkä kerran tai pari; jostain syystä kehitin tavan ostaa kaikki lukemani kirjat. Jos landeasumisesta jotain hyvää pitää kaivella, niin tämä kirjaston löytäminen uudelleen voisi olla yksi niistä. Tulee lainattua ja luettua kirjoja, joita ei tulisi lukeneeksi, jos jatkaisi edelleen kirjojen ostamista (- kaikkia kirjoja ei kannata ostaa omaan hyllyyn, syystä tai toisesta).

Hyppään sujuvasti ohi suurimmasta osasta raskausoppaita, mutta muutaman kirjan olen uskaltautunut lainaamaan. Viimeisimpiin kuuluu mm. Sari Helinin ja Sinikka Pakemanin Ra(s)kas raskaus. Takakannen perusteella odotin kunnon kriiseilyä, mutta petyin, kun kirjassa iso paino olikin erilaisilla ravinto-ohjeilla. Olen kyllä kiinnittänyt ruokavaliooni huomiota ja mietin sitä jo siinä vaiheessa, kun raskautta vasta suunniteltiin (ja aiemminkin!), joten kirjan ohjeet tuntuivat paikoin joko idioottimaisilta, saarnaavilta tai syyllistäviltä. Ne omakohtaiset "kriiseilyjaksot" ravinto-oppien välissä vaikuttivat jotensakin mukahauskoilta ja teennäisiltä, kun oli ensin saarnattu sivutolkulla kasviksista, hivenaineista ja vitamiineista.

PS. Ostin eilen alelaarista kasan bodyja ja potkareita. Äitini osti minulle myös jonkun vaunuihin viritettävän leluhärpättimen ja olin sen jälkeen ihan tippa linssissä. Help me!

Lässynlää

Eksyin taas lueskelemaan odotusjuttuja netistä ja ahdistuin. Tuntui, että kaikki olivat jossain lässytysmoodissa ja olivat hommanneet kakaralleen kaikki vermeet suurinpiirtein heti positiivisen raskaustestin jälkeen. Ihmetytti myös tämä kaikenlaisten lukujen innokas julkaisu - mä en itse edes tyyliin ikinä muista millä raskausviikolla olen, pitäiskö mun nyt jotenkin verrata vielä omia ja lapsen mittoja toisten mittoihin? Pitäiskö niillä luvuilla jotenkin  brassailla? Jeesus sentään. Musta on otettu valokuviakin ainoastaan yhdeltä viikolta: jostain syystä se on aina jäänyt, vaikka tarkoituksena oli valokuvistakin seurata miten tämä kessi kehittyy. Iltalehden verkkosivuilla näyttää olevan joku typerä masukuvakisa, joka on aivan käsittämättömän raivostuttava: kaikilla on vaan niin ihanaa ja masu on ihana ja masuasukki on vielä ihanampi. <3

Toki raskaus on muuttanut minuakin (en vaan edelleenkään kestä lässytystä!). Olen aina ollut melko itkuherkkä tiettyjen asioiden suhteen ja nyt olen entistäkin herkempi. Eläimet ovat ennenkin saaneet mut itkemään helposti, mutta nyt ei tarvita kuin vilaus vaikka jostain eläinlapsesta ja alan volista ihan putouksena (ihmislapset eivät aiheuta vastaavaa). Tietynlainen musiikki itkettää heti ja vaikka olen aina ollut aikamoinen kotilaulaja, en tunnu enää pystyvän laulaa, sillä alan volista saman tien. Nyt ovat pahimmat vuoristoratatunteet vähän tasoittuneet, mutta varsinkin ensimmäisellä kolmanneksella sain ihan käsittämättömiä raivokohtauksia - tosin olen aina ollut lyhytpinnainen, mutta nyt raivo on iskenyt niin nopeasti etten ole itsekään ehtinyt tajuta. Onneksi nuo raivokkaimmat fiilikset tuntuvat jääneen taakse.

Sekalaista

Olen koettanut ylläpitää yhteyttä ihmisiin ja tehdä asioita ennen kuin "elämä loppuu". Olen käynyt vieraisilla muutaman ystävän luona, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, ja tähtään myös eläinharrastuksessani sellaiseen pisteeseen, että voin sitten hyvillä mielin jäädä äitiyslomalle. On ollut todella piristävää vierailla ystävien luona kaupungissa, ja toiveeni muuttaa takaisin (isompaan) kaupunkiin on ainoastaan vahvistunut. Voi miten terapeuttista voikaan olla muutaman tunnin ostoskeskusreissu hyvän ystävän kanssa! Kohta niitä reissuja ei tullakaan sitten kokemaan ainakaan vuoteen... Uhkakuvana on myös, että joudumme muuttamaan tästä entistä syrjempään, jolloin ongelmaksi muodostuu myös se, että en pääse liikkumaan kotoa paljon mihinkään (mihinkään = ns. keskusta-alue, jossa on edes pari kauppaa ja joskus, ei tosin läheskään aina, ihmisiä).

Palveluiden kohdalla on alkanut huolettaa myös terveydenhoito- ja lääkäripalvelut. Luotto kunnalliseen terveyskeskukseen ei ole suuren suuri - kaipaan niin kovin sitä aikaa, kun (yksityiselle) lääkärille pääsi saman päivän aikana ja hoidon tasoonkin pystyi luottamaan. Nythän tässä ollaan sen arvauskeskuksen ja kahden lähimmän isomman kaupungin yksityisten varassa, tämän kylän parilta yksityiseltä kun tuskin aikaa ihan heti irtoaa. Lapsenkin kannalta olisi "ihan kiva" päästä seudulle, jossa lääkäripalveluiden saatavuus on himppasen parempaa.

Tänään päähän pulpahti taas se fakta, että tulen olemaan entistä riippuvaisempi miehestä rahallisesti. Ei ole ihan helppoa. Tuntuu, että menetän itsemääräämisoikeuteni ja ihmisarvoni sen myötä, että minusta tulee vain joku lapsen- ja kodinhoitoautomaatti. Ei oo hääviä olla äiti - ja sitten joka puolelta tunkee artikkeleita siitä, kuinka äidin pitäisi hoitaa lasta kotona vähintään kolmevuotiaaksi ja päiväkodit on saatanasta (lähipiirissä on muuten useampikin lapsi, jota isä on hoitanut pienenä - lienevät menneet jo täysin pilalle). Oujee.

No joo, taas tulee varsin surkeaa paatosta - antaa vähän väärän kuvan, sillä olen viime aikoina ollut selkeästi paremmilla fiiliksillä kaiken suhteen. Olen jopa ostanut yhden bodyn tulevalle rääpäleelle: raskaus on edennyt jo yli puolenvälin, mutta mä en osaa vieläkään lähteä hamstrailemaan mitään vauvakrääsää. Pari kertaa ollaan pyöritty miehen kanssa lastenvaatekaupoissa (niissä isommissa kaupungeissa), mutta enhän mä edes tiedä mitä sellaiselle ihmistaimelle pitää ostaa. Sitä paitsi osa kamoista tulee "lainaan" (maksua vastaan toki) mun lähisukulaiselta, joten ensin varmaan pitää katsoa mitä kaikkea sieltä on tulossa ennen kuin haalii nurkat täyteen tarvikkeita ja vaatteita.

Todistusaineistoa, että on se hankkinut jo jotain tulevalle kakkatykilleen.

 

Olo on myös fyysisesti ollut hitusen parempi, vaikka en tätä möhömahaa niin nyt ehkä rakastakaan. En tiedä mistä johtuu, mutta yöt ovat ehkä viikon ajan olleet vähän helpompia eivätkä lonkat ole puutuneet niin paljon, vaikka selälläni en enää pystykään nukkumaan. Olen kai ehkä jotenkin alitajuisesti myös oppinut varomaan kaikkein äkkinäisempiä käännöksiä yöllä, joten niitä äkillisiä nivuskipuja on ollut vähemmän.

Kutsu perhevalmennukseenkin tuli pari viikkoa sitten. Taidamme suosiolla jättää väliin (vaikka saatan kyllä harkita sitä "imetysoppituntia"). Olen luotettavista lähteistä kuullut, että perhevalmennus on nykyään piirissä lässytystä ja mulla (kuten ei myöskään miehellä) ole mitään intoa lähteä avautumaan asioistamme ventovieraiden keskuuteen. Tutustumiskäynnillä sairaalassa toki käydään. Mulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että puhun tästä lapsiprojektista jonkun kanssa, voisin ihan hyvin keskustella aiheesta naamakkain psykologinkin kanssa, mutta tuollaiseen ryhmäjuttuun ei ole mitään hinkua.

Jo muinaiset luonnonkansat...

Tässä taannoin neuvolakäynnillä sain tuta, että oma terveydenhoitajani taitaa kuulua ns. hurmoshenkisiin tapauksiin. Olin epäillyt sitä jo aiemmin, vaikka selviä merkkejä ei vielä ollutkaan, mutta viimeistä edellisellä käynnillä menin typeryyksissäni laukaisemaan ilmoille, että jännitän vähän miten tulen kestämään univelkaa ja vauva-arkea. Terveydenhoitaja katsoi minua hetken silmät pyöreinä ja henkäisi sitten, että eihän vauvat itse asiassa edes valvota. Että kun perhe ja etenkin äiti vaan seuraisi muinaisia luonnonkansoja ja pitäisi vauvan perhepedissä, niin vauvaa voisi imettää yöt läpeensä niin ettei äidin tarvitsisi edes herätä. Että on täysin normaalia, että vauva on rinnalla koko ajan, päivälläkin, niin se pysyy tyytyväisenä. Voi hyvä helvetti. En saanut vastattua mitään, hymyilin terveydenhoitajalle vain lammasmaisesti.

Tässä muutama vuosikymmen elämää nähneenä tiedän melko hyvin omat nukkumistottumukset. Stressin ja uusien tilanteiden hetkellä minulla on tapana menettää yöunet. Menetän yöunet myös, jos joudun heräilemään epätavallisiin aikoihin, jos nukkumisoloissa on jotain muuta erikoista tai jos menen syystä tai toisesta ylikierroksille. Voisin kuvitella, että vieressä tuhiseva ja kylkeen monottava vauva on ns. erikoistilanne, joka erittäin potentiaalisesti saa minut myös ylikierroksille. Tilanne on varmasti varsinkin alussa taatusti sitä luokkaa, että ei paljon nukuta (en usko hormonien kaikkivoipaisuuteen ja siihen, että niiden voimalla nukkuu kovinkaan montaa kuukautta). Joku perhepeti voi alussa olla ihan ok enkä nyt tässä aja sitäkään, että vauva pitäisi heti roijata omaan huoneeseen ja omaan sänkyyn, mutta jos unista ei tule yhtään mitään vauva vieressä - näin tiedän käyneen kuitenkin monelle - niin en minä voi mitään perhepetiä ylläpitää jumalattoman kauaakaan. Lisäksi olen sitä mieltä, että on jossain määrin sairasta pitää sitä mukulaa teini-ikäiseksi asti viekussa.

Voihan toki olla, että meillä menee kaikki putkeen ja löydänkin itsestäni jonkun univaihteen niin että pystyn helposti nukahtamaan niin päivällä kuin yölläkin syöttöjen ja muiden toimien välissä. Voihan olla, että en tule kärsimään univelasta. Mutta. Minusta on ensinnäkin ihan edesvastuutonta hurmostella jostain yösyöttöjen ja imetyksen ihanuudesta - sattumoisin tiedän, että se imetys ei aina suju kuin tanssi eivätkä äidit nuku nappia painamalla. Miksi hiivatissa pitää edes uskotella, että kaikki tulee olemaan yhtä auvoa? Onko tarkoituksena saada äidit tuntemaan itsensä mahdollisimman epäonnistuneeksi, kun asiat eivät sitten sujukaan niin kuin luonnonkansoilla konsanaan?

Pienestä kiinni

Voi helvetti, oikeasti. Olen lähestulkoon leijunut eilisen ja tämän päivän: olen ollut vakuuttunut, että kaikki järjestyy ja kyllä elämä kantaa. Mitä tarvitaan siihen, että olen taas känkkäränkkäfiiliksissä? Pari typerää kommenttia netissä! Kuinka hemmetin teini voi muka aikuinen nainen edelleen olla? Miksen voi olla tämän vahvempi?

Luultavasti osasyy on siinä, että roikun jatkuvasti liikaa netissä ja kun suurin osa kommunikaatiosta ulkomaailmaan tapahtuu sitä kautta, kaikista typeristä pikkusieluistakin jaksaa välillä vetää pulttia.

Muutamien ystävien FB-postaus herätti myös valtavan ristiriitaisia tunteita, sillä siitä ei ole kauaakaan, kun olisin itse voinut julkaista ihan saman uutisen. Mitä he ajattelevat minusta nyt? Miksi edes vaivaan päätäni sillä, pidetäänkö minusta tai hyväksytäänkö minun ratkaisuni hankkia (saada) mukula? Luultavasti kukaan ei edes "tuomitse" minua tai ratkaisuani eikä todellakaan pidä minusta yhtään vähempää sen takia, että minusta on tulossa äiti, mutta miksi pääkoppani virittelee moisia ajatuksia?

Hyvästi, vartaloni

Äitini on tietysti ollut raskaudestani enemmän kuin iloinen. Nyt minusta tulee vihdoin Oikea Nainen! Olen kuunnellut teini-ikäisestä lähtien, kuinka minun pitäisi löytää poikaystävä ja alkaa tehtailla lapsia (okei, kärjistän vähän, mutta lastenteon oleellisuutta on korostettu minulle mielestäni kohtuuttoman aikaisin). Epäonnistuin kuitenkin täysin, sillä en halunnut olla kuin äitini (joka oli häthätää täysi-ikäinen minut saadessaan) enkä onnistunut sitä paitsi edes saamaan poikaystävää.

Siskoni ollessa raskaana, äitini muisti kertoa kuinka sisko on lihava. Kun sisko sai lapsen, myös vastasyntynyt lapsi oli äitini mielestä lihava. Olen kuullut aika monta kertaa, kuinka äiti painoi 39 kiloa ennen kuin alkoi odottaa minua ja kuinka hän minut saatuaan oli painanut jopa 41 kiloa (nämä ovat niitä oleellisia asioita, joita kerrotaan tyttärelle elämänviisauksina). Tällä hetkellä hän painaa 37 kiloa. Minä en ole ikinä pitänyt kropastani ja olen aina ollut painava. Painoin teini-ikäisenäkin enemmän kuin samanpituiset toverini, mikä vaivasi minua kovin. Jälkeenpäin ajateltuna en ollut tuolloinkaan lihava, painoin vain jostain syystä enemmän. Olen kuitenkin ollut muutaman kerran hieman ylipainoinen ja nyt ennen raskaaksi tuloa laihdutin kahdeksan kiloa takaisin normaalipainooni (siihen, jossa olen aina vaan painavampi kuin muut). Painoni on noussut raskauden aikana melko maltillisesti, mutta nyt olen huomaavinani, että lohtusyöminen ja hankkimani sokerikoukku alkavat näkyä reisissäni. En pidä kropastani, mutta en aio myöskään laihduttaa (tietenkään!) enkä juuri himmaillakaan syömisissäni. Ehtiihän sitä sitten, kun on puskenut lapsukaisen maailmaan. [En silti aio ruveta mättämään hulluna ruokaa, vaikka olen kyllä tinkinyt siitä alkuajatuksesta, että raskauden aikana ei tarvitse mättää herkkuja - eihän tässä oikeasti ole välillä muita iloja kuin vetää irtokarkkia tai jäätelöä leuat louskuen!]

Suhteeni kroppaani ei kuitenkaan ole täysin normaali, tiedostan sen hyvin. Minussa on monia kohtia, joita suorastaan vihaan. Olen kuitenkin ollut melko tyytyväinen vatsaani, joka on pysynyt litteänä, vaikka kiloja on vähän tullutkin, sekä rintoihini, jotka ovat pysyneet melko mukavasti kuosissa ikävuosista huolimatta. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että menetän nämä molemmat syyt olla vihaamatta itseäni aivan tyystin. En suoraan sanottuna tiedä mitä raskauden ja imetyksen jälkeen tapahtuu ja kuinka traumaattisesti tulen suhtautumaan vartalooni. Ehkä pimahdan ja hankin itselleni syömishäiriön ja treenipakkomielteen tai alan säästää tissileikkausta varten (säästää mistä? työttömyystuesta tai äitiysrahasta?). Sen tiedän, että en tule suhtautumaan asiaan niin, että joka äidille on kunnia-asia kantaa jälkiä raskaudesta kropassaan tai antaa itsensä levähtää ihan muodottomaksi. En ehkä saa traumoja jokaisesta raskausarvesta, mutta jos muutun joksikin muodottomaksi taikinapalloksi, jolla roikkuu tyhjiä nahkapusseja ympäri kroppaa, saatan jopa alkaa itkeä itseäni uneen.

Pikkukaupungin äiti

Ennen "maalle" muuttoa ajattelin, että mua ei tule häiritsemään palveluiden tai ihmisten vähyys - pääsisihän täältä lähimpiin isompiin kaupunkeihin noin tunnissa. No, vaikka olen aiemminkin ollut melko innokas nettitilaaja, niin kyllä se nyt välillä vaan ottaa kupoliin, kun mitään vähänkään erityisempää ei täältä kylästä saa. Tai no, ovatko esimerkiksi rintaliivit erityistuote? Tai, hemmetti vie, hiuspinnit? Samoin suurta ahdistusta aiheuttaa se, kun kylän läpi kulkiessa ei välttämättä törmää yhteenkään ihmiseen. Helsingissä välillä karttelin ihan ydinkeskustaa, kun tuli tunne, että halusin vaan rauhoittua kaikesta kiireestä ja vilinästä, mutta kun jumaliste täällä ei ikinä ole ihmisiä missään! Kammottaa jo nyt vauva-aika, kun miettii, että vaunulenkit on todellakin otettava (yksinäisten) lenkkien kannalta eikä minään kahvittelureissuina tai ostoskeskuskierroksina.

Kelasin aiemmin myös, että lapsikin olisi parempi kasvattaa maalla kuin kaupungissa, ja olin sitä mieltä oikeastaan aika viime aikoihin saakka. Mietin, että täällä pikkukaupungissa meidän olisi parasta, koska täällä on jonkunmoinen turvaverkko. Ajattelin, että minä kyllä sinnittelisin, ehkä jopa saisin täältä vielä joskus töitä (haha!). Sitten koitti päivä, jolloin lähestulkoon pimahdin - epäilykset ja epävarmuudet vaihtuivat kertaheitolla mielenmuutokseen. Nyt olen vakaasti sitä mieltä, että lapsenkin on parempi kasvaa suht' tervepäisen äidin kanssa eikä sellaisen, joka joutuu ramppaamaan joka viikko mielenterveystoimistossa ja vetämään mielialalääkkeitä, että saa päänsä pysymään kasassa. Sinne kaupunkiin on siis vielä päästävä.

Tänään olen miettinyt taas sitä, miten koko äiti-sana kuulostaa korvissani kirosanalta. Tulkoon taas ilmaistua vähän jyrkästi, mutta en pidä omasta äidistäni enkä tule hänen kanssaan erityisen hyvin toimeen - en ole ikinä tullut. Hän on höpissyt koko elämäni, kuinka lapset ovat tärkeintä naisen elämässä ja kuinka niiden eteen tekee mitä vaan. No, ironistahan tässä on se, että hän ei ole tehnyt hirveästi meidän lapsien eteen, oikeasti. Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä avuttomaan ja "keskeneräiseen" ihmiseen, joka on koko elämänsä roikkunut vain muiden helmoissa ja tyytynyt itse valittamaan vieressä. Luultavasti jo tästä omasta äitisuhteestani kumpuaa se vastenmielisyys kaikenlaiseen äiti- ja lapsihössötykseen. Olen erittäin ennakkoluuloinen muita äitejä kohtaan ja jos huomaan yhtään merkkejä hurmoshenkisyydestä, meinaan repiä peliverkkarini kokonaan.

Why, oh why?

Soimaan itseäni välillä siitä, että itsepä tein päätöksen irtisanoutua ja muuttaa tänne jumalan selän taakse. Niinhän asia toki onkin, en voi oikein muitakaan syyttää. Yritän samalla kuitenkin myös hokea, että juuri silloin ja juuri niissä olosuhteissa en osannut tehdä muutakaan. Vaikka olinkin oikealla alalla, olin ihan vääränlaisessa työpaikassa. Minun olisi pitänyt älytä vaihtaa työpaikkaa jo aiemmin ennen kuin olo käy ihan sietämättömäksi. Lopulta vaan väsyin täysin. Joka kerta, kun kävin poikaystävän luona pikkukaupungissa, pikkukaupunki ja sen rauha alkoi näyttäytyä aina vaan ihanammassa valossa. Aloin jo haaveilla omakotitalosta jossain maaseudun rauhassa. Mietin asiaa kuukausitolkulla ja summasin ruutupaperille plussia ja miinuksia - plussat voittivat. Nyt niitä plussia ei ihan niin paljon tunnu olevan.

Pikkukaupungista on perin juurin vaikeaa löytää omanlaistaan seuraa, jos tekee töitä itselleen (niin kuin tein) tai jos lymyää päivät kotona tyhjän panttina, niin kuin nyt teen. Neuvolasta ehdotettiin seurakunnan kerhoa tai perhekerhoa, mutta tuossa kohdin on pakko sanoa, että olen erittäin rajoittunut. Mä en aio mennä edes vauvan kanssa mihinkään kerhoon tai muskariin, mua vaan ei saa rinkiin jollottamaan jotain viisuja ja hakkaamaan tamburiinia tyhjäpäänä. Olen 99-prosenttisen varma, että noissa kerhoissa käy vaan ns. hurmosäitejä ja mä luulen, että sen sijaan, että vauva-aikana haluaisin kaiket ajat vaan jutella vauvankakan koostumuksesta ja imetyksestä, haluan pikemminkin jotain tolkkua aikuisseuraa, joka osaa keskustella muustakin kuin niistä muksuista. Haluan pysyä edes jotakuinkin elämän syrjässä kiinni enkä alkaa elää lapsen kautta. Mihinkään seurakunnan juttuihin en todellakaan aio osallistua, koska luultavasti emme tule edes kastamaan vauvaa. Yhden kerran olen osallistunut täällä ns. akkain kutsuille, mutta kun ei se kaakatus ja joukkohysteria joistain ylihinnoitelluista tuotteistakaan iske. Vaikeaa.

Koska kaikki raskauteen ja lapsiin liittyvä on mulle niin uutta ja vierasta, olen myös vähän uskaltautunut etsimään vertaistukea blogimaailmasta ja kirjoista. Suurin osa blogeista on kuitenkin täynnä mulle vastenmielistä lässytystä ja masuasukkijuttuja, kuten myös äideille suunnatut kirjatkin. Vast'ikään lainasin kirjastosta Minna Kiistalan Minä en sitten muutu -kirjan, joka oli ihan positiivinen lukukokemus. Ei se näemmä aina kaikille muillekaan ole helppoa. ;) Samoin olen selaillut mm. Salamatkustaja- ja Project Mama -blogeja. Ystäväpiiriin on sattunut myös muutama muukin äiti, jotka eivät ole täysin lapsihömpötyksen vallassa - itse asiassa jostain syystä suuri osa mun ennen lapsettomasta ystäväpiiristäni on lisääntynyt tässä ihan muutaman vuoden sisällä. Kai kaikkiin on iskenyt se kuuluisa viime hetken paniikki... Harmi vaan, ettei tällä seudulla juurikaan tätä ystäväpiiriä asu.

Loinen aloittaa

Olen ilmeisesti edennyt niin epätoivoiseen vaiheeseen, että yritän taas aloittaa ajatusteni kirjaamisen blogiin. Olen neljääkymppiä uhkaavasti lähestyvä nainen (pakko kai sanoa nainen, vaikka ei minusta mitään aikuista naista saa tekemälläkään), joka on saanut elämänsä sellaiseen kuosiin, jossa sen ei ajatellut ikinä olevan. Elämä on muuttunut loppujen lopuksi kai aika radikaalistikin viime vuosien aikana, ja monesti on tunne, että en pysy perässä enkä aina edes halua. 

Tällä hetkellä asun (kuolleessa) pikkukaupungissa mieheni kanssa, olen työtön ja odotan lasta. Irtisanouduin töistäni pääkaupunkiseudulta ja muutin miehen perässä seudulle, jossa ei oman alani töitä ole. Kaavailin tekeväni duunia kotoa toiminimellä ja näin tapahtuikin - kunnes totesin, että pää ei kestä (tarvitsen työyhteisöä) ja elanto on kiven alla, vaikka teen ympäripyöreitä päiviä. Lopetin ja nyt käytännössä odotan ainoastaan äitiyslomaa, sillä tällä seudulla ei ole edes niitä paskaduuneja - enkä sitä paitsi ole ollenkaan vakuuttunut, että olen ensisijaista työntekijämateriaalia potkupallomahani kanssa.

Miten sitten oli ennen? Olin mielestäni juuri oikealla alalla ja pidin töistäni. Kävin baareissa ja ravintoloissa ja tapasin ystäviä, elelin vapaata ja itsenäistä elämää. Toki yksinäisiä ja epätoivoisiakin aikoja oli paljon (olinhan sentään ikuinen vanhapiika), mutta ainakin elämässä oli sisältöä, ystäviä ja menoa - nyt ei ole oikein mitään noista. Minun ei edes pitänyt ikinä haluta lapsia, mutta tässä sitä nyt pyöristytään ihan omasta vapaasta tahdosta. Mutta vaikka miten halusin tätä kaikkea, se ei tietenkään poista sitä seikkaa, että onhan tämä nyt välillä ihan yhtä helvettiä. :) Ystäviä tai kavereita ei todellakaan tällä seudulla ole liikaa eikä tämä nykyinen elämäni kodinkoneena aina oikein tuo tarkoituksen tunnetta elämään (en suinkaan ole kodinkone mieheni pakottamana vaan koen, että muuten täysin hyödyttömänä tapauksena voin koettaa edes huolehtia kodista sillä aikaa, kun mies käy töissä).

Olen siis yhteiskunnan elätti ja loinen, joka koettaa nyt selvitä alemmuuden ja yksinäisyyden tunteistaan ja saada tolkutettua itselleen, että tämä on vain väliaikaista. Joskus vielä asumme vireämmällä seudulla, minulla on sosiaalista elämää sekä ehkäpä joku harrastuskin ja saan käydä töissä.